KEIKAT

Mitkä asiat tai esineet kuuluvat erottamattomasti heavy rockiin? "Kitaran miehekäs jylinä. Ja mulkku. Vähintään puolimetrinen mela lahkeessa." (Jouni Hynynen, Soundi 8/2005)
"Miullahan on helvetin pieni kulli." (Jouni Hynynen, Soundi 11/2006)
"..sitten oli vuorossa "Under The Bridge". Sittemmin olen kuullut että John oli sillä keikalla heroiinin vaikutuksen alaisena, mutta hän olisi yhtä hyvin voinut olla vaikka eri planeetalla, koska hän alkoi veivata jotain mitä en ollut kuullut koskaan aikaisemmin. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä biisiä hän soitti ja missä sävellajissa se kulki. Oman tulkintansa mukaan hän kokeili erilaisia juttuja kuin jos olisimme olleet harjoittelemassa laulua. No, emme olleet treenikämpällä, olimme suorassa tv-lähetyksessä miljoonien katsojien silmien edessä, ja se oli kidutusta. Aloin laulaa oikeaksi arvelemassani sävellajissa, vaikka se ei ollutkaan sama kuin Johnin soittama. Minusta tuntui kuin minua olisi puukotettu selkään ja jätetty pulaan koko Amerikan katsellessa samalla kun yksi kaveri seisoi varjoisassa nurkassa soittamassa jotain riitasointuista ja epävireistä kokeilua." (Anthony Kiedis kirjassa Arpikudos)
Otteita Jerry Bloomin kirjasta "Musta Ritari":
"Vaikka Purplen piti esiintyä viimeisenä, Yes saapui paikalle myöhässä, ja Purplen oli noustava lavalle ennen sitä. Blackmore, joka halusi ehdottomasti aina olla huomion keskipisteenä, käski Hansfordia sytyttämään vahvistimen tuleen viimeisen kappaleen aikana. Blackmore halusi lopettaa keikan näyttävästi ja estää tulipalon avulla Yesiä esiintymästä"
"En itse asiassa ollut suunnitellut lyöväni kameraa, vaan halusin tappaa sen lähtölaskentapellen. Ajattelin että hän olisi lavalla. En pidä väkivallasta, mutta sinä iltana raivostuin silmittömästi. Hän puhui meille niin kuin olisimme olleet pelkkää paskaa. Oli miten oli, en löytänyt häntä, joten oli pakko purkaa kiukku kameraan" (Blackmore päätöksestään iskeä kitaransa yhteen lavalla olleista kameroista)
"Joskus Ritchie kävi paskalla ja siveli sitten ulostetta jonkun hotellihuoneen seinälamppuun... Kun uhri tuli huoneeseen, lamppu lämpeni eikä hän tiennyt, mistä kammottava löyhkä oli peräisin... Paikalle kutsuttu talonmies katseli ympärilleen ja totesi: 'Joku on paskantanut lamppuusi'". (Tony Carey Blackmoren jäynistä)
"Marssimme vain yhdelle klubille ja aloimme soittaa. Ritchie hajotti jonkun tyypin kitaran ja käveli sitten vain tiehensä. Sen bändin kitaristi toljotti haavi auki. Näin, kuinka Ritchien roudari maksoi hänelle. Sellaista se oli Ritchien kanssa" (Cozy Powell)
"Palasin lavalta...Coverdale on backstagella...latasin: 'Mitäs vittua täällä teet?'... tartuin häntä rinnuksiin... Hän yritti lyödä muttei osunut, ja kaaduimme maahan painimaan Queenin jannujen jalkojen juureen...ajattelin 'Okei, nyt ryhdyttiin tappelemaan'. Jotkut kiskoivat meidät erilleen...Coverdale osui suoraan promoottoria päähän!" (Blackmore Rainbown backstagella tapahtuneesta tappelusta David Coverdalen kanssa)

"David Lee Roth isännöi takahuoneessa seuranaan kaksi henkivartijoiksi palkattua kääpiötä ja simpanssi, joka oli puettu samalla tavoin kuin hän." (Ian Christe: Van Halen)
Havaintoja elävän musiikin esityksistä:
2001, 2002, 2003-2004, 2005, 2006-2007

VHB, KISS, PROVINSSIROCK 2008, JOHN MAYALL AND THE BLUESBREAKERS, IRON MAIDEN 2008, JERRY LEE LEWIS, AC/DC, FAITH NO MORE, B.B. KING, MUSE, MEW, AIR, MUSE, J.KARJALAINEN POLKABILLY REBELS, CMX, THE WALL, RUSH 2011, VON HERTZEN BROTHERS, PAUL MCCARTNEY, STEEL PANTHER, MUSE 2012

Von Hertzen Brothers, Tavastia 24.5.2008

VHB esiintyi loppuunmyydylle Tavastialle samaan aikaan, kun bändin uusi "Love Remains The Same" albumi on listakärjessä. Bändi esitti materiaalia kaikilta kolmelta levyltään, mutta soitto painottui kahteen viimeisimpään levyyn. Uudella levyllä on käytetty paljon muitakin soittimia, kuten viuluja, mutta livesovitukset oli tehty niin, että kosketinsoittaja riitti mainiosti 4-henkisen rockbändin lisänä.
Orkesteri soitti ja lauloi mainiosti, vaikeammatkin kohdat soitetaan reippaan rennosti, mutta ilman virheitä. Kuten monesti, livenä parhaiten toimivat nopeatempoiset kappaleet. Hitaammat biisit, vaikka kauniita ovatkin, saavat livetilanteessa helposti haukottelemaan. Yleisö käyttäytyi melko hillitysti, vaikka tietynlaista harrasta fanitusta pystyi aistimaan. Muutama innokas lavan edessä intoutui välillä pomppimaan.
Soundesta sen verran, että bassoa ei oikein tahtonut kuulla, ainakaan yläkertaan. Koko bändin soundissa on myös pientä tukkoisuutta, mutta sitä on kyllä uudella levylläkin. Kokonaisuutena esitys oli oikein hyvä ja lipunhintansa väärti.

KISS, HARTWALL-AREENA 28.5.2008

Ala-astevuosien suosikkiyhtye Kiss esiintyi loppuunmyydyllä Hartwall-areenalla jo toista iltaa peräkkäin. Ja tämähän oli se alkuperäinen konsertti. Alkuperäisjäsenistä mukana ovat tutut Stanley/Simmons. Peter Crissin maskeissa on Eric Singer ja Acea esittää Tommy Thayer. Ja eipä siinä mitään, nämä herrat kun ovat taitavia, ja osaavat esikuviensa maneerit täydellisesti. Thayer soittaa Frehleymaisia sooloja melkein paremmin kuin Ace itse, ja Singer taas paikkaili vanhempia herroja laulusuorituksissa. Stanleyn ja Simmonsin laulusuoritukset eivät olleet aina kovin kohdallaan, vaan ovatko ne koskaan olleetkaan, Kississähän on kyse sirkuksesta.
Materiaali painottui alkuperäiseen Alive-kiertueseen, eli kolmeen ensimmäiseen levyyn. Itselleni tämä sopi mainiosti, koska diggailen eniten juuri noita ensimmäisiä levyjä. Muu yleisö ei ilmeisesti ollut niin innoissaan joistain valinnoista, kait siellä olisi sitten enemmän kaivattu joitain tiettyjä hittejä. Suurimman hytinän irroitti "Rock N Roll All Nite" paperisilppuineen. Encoressa bändi kyllä heitti muutaman Aliven jälkeisen hitin. Tosin sen "Lick It Upin" olisi voinut jättää soittamatta. Ei kuulu suosikkeihini, sitä paitsi sitä on vaikea mieltää maskiKissin esittämäksi. Myös täysin turhat rumpu- ja kitarasoolot olisi voinut jättää väliin. Kitarasoolon juttu tosin oli kitarasta ammutut raketit. Genen esittämä verensylkeminen sen sijaan oli keikan kohokohtia. Kauhuleffatunnelmaa parhaimmillaan.
Vaikka Stanleyn ja Simmonsin musiikilliset annit eivät enää ole parhaimmillaan, reippaasti sedät jaksavat heilua. Gene jaksaa näyttää kieltä ja ilmeillä, ja Stanley on kuin kukkona tunkiolla. Pöyhii hiuksiaan(peruukki?), poseeraa ja hyppii. Ja tietenkin huudattaa yleisöä vanhoilla kunnon kliseillä. Soittajia nosteltiin ja lennätettiin välillä korkeuksiin ja pyrotekniikka pelasi.
Konsertin materiaali siis oli loistavaa, soitto ei aina niinkään. Mutta kun Kissin kohdalla ulkomusiikilliset arvot merkitsevät melko paljon, jätti konsertti hymyn huulille. Yleisölle tarjoiltiin erinomaista viihdettä ja rock-n-roll sirkusta. Tämän bändin olisi halunnut nähdä 70-luvulla nuoruuden voimissaan.

Kuvia ja tunnelmia perjantailta

JOHN MAYALL AND THE BLUESBREAKERS, APOLLO LIVE CLUB 30.6.2008

Lämmittelijänä aloitti Erja Lyytinen, joka veti bändeineen todella murean puolituntisen. Soundit olivat juurevat ja bändi soitti iloisesti. Olisi voinut kuunnella pidempäänkin. Kansa oli kuitenkin tullut katsomaan pääesiintyjää, koska vasta Lyytisen lopetettua lavan etureuna uskallettiin kansoittaa. Yleisön keski-ikä oli korkea, mutta onhan John Mayallkin jo 75-vuotias! Hommasta täytyy tykätä, kun jaksaa suhteellisen pieniä klubeja vielä kiertää.
Bluesbreakers veti pari numeroa, jonka jälkeen John kuulutettiin lavalle, ja sieltähän sitä saavuttiin valkoisessa wifebeaterissä. Pirteästi Mayall esiintyi. Tässä ei hirveästi viitsisi ruveta kritisoimaan, ottaen huomioon esiintyjän iän. Kosketinosuudet Yamahalla hoituivat riittävän hyvin, kitaraosuuksissa texasilainen lead-kitaristi paikkaili jonkin verran. Yleisö oli joka tapauksessa yllättävänkin haltioitunutta. Kulttisuosio johtaa usein fanaattisiin ihailijoihin. Mayall on nostanut varsinkin 60-luvulla maineeseen useita huippukitaristeja, joten nyt tuli nähtyä eräänlainen legendojen luoja. Mayallin oma tuotanto ei kuitenkaan koskaan saavuttanut huippusuosiota. Näyttää kuitenkin siltä, että keikkailu jatkuu vielä jonkin aikaa..

IRON MAIDEN, OLYMPIASTADION 18.7.2008

Jo edellisellä keikalla luvattu 'Somewhere Back in Time'-kiertue saapui Suomeen, ensin loppuunmyydylle stadionille, seuraavana päivänä loppuumyydylle Ratinalle. Jo etukäteen oli luvattu kultakauden biisilistaa ja vanhoja lavasteita. Lämmittelijät Lauren Harris ja Avenged Sevenfold eivät lämmittäneet. Kuten eivät myöskään stadionin järjestelyt. Paikat olivat kentällä, ja kun ei ollut ajoissa ryysäämässä eteen, sai tyytyä huonompaan näkyvyyteen. Hienosta egypti-aiheisesta lavasta näkyi vain yläosa, pääosin keikan joutui katsomaan screenilta. Kuuluvuus oli vaihtelevaa, kun tuuli vei ja toi ääntä. Soundit kuitenkin vaikuttivat hyviltä, laulu, soolot ja basso kuuluivat hyvin, eivätkä kolme kitaraa jyränneet kaikkea alleen. Komppikitarat olivat jopa yllättävän hiljaisella. Näin kaukaiselta paikalta synkronoidut pommitkaan eivät ihan toimineet, kun ääni tuli hieman näköhavainnon jälkeen.
No, stadionkonsertit ovat vähän tämmöisiä. Mutta hei, tarjolla oli pelkästään Maidenin kultakauden kappaleita! Joten kyllähän se oli mahtavaa. Tällaista settilistaa tuskin tullaan Maidenilta enää näkemään. Showstakin näki jotain. Taustalakanat vaihtuivat hienosti, pommeja riitti, iso muumioeddie tuli ensin sarkofagista, ja encoressa kyborgieddie tuli lavalle heilumaan! Yllä liitelevä lokki sai osansa Dickinsonin kommenteista juuri ennen Marinerin alkua. Dickinson ylisti suomalaista yleisöä, joka saikin hyvää meteliä ja liikettä aikaan varsinkin tiettyjen hittibiisien aikana. Joissain kappaleissa taas yleisö taantui yllättävänkin helposti. Vaikutti siltä, että bändi oli valmistautunut vetämään toisen encoren, mutta mitä tekee yleisö? Ei edes yritä, vaan lähtee suuntamaan porteille. Ihmeellistä!? Ilmeisesti ne kaikki kokoelmalevyhitit oltiin sitten kuultu.
Ensi vuonna bändi lupasi palata asiaan uuden albumin teemoilta. Mutta hienoa, että Maiden antoi faneilleen mitä halusivat, pelkkää 80-luvun huippumateriaalia.

JERRY LEE LEWIS, FINLANDIA-TALO 8.11.2008

Lämmittelijänä toimi Teddy and the Tigers. Vanha rockabilly-yhtye tuntuu nauttivan edelleen suosiota tietyissä piireissä, mutta esitys oli valju. Hakalan ääni tuntui olevan aika huonossa kunnossa, ja tällaisessa musiikissa sillä on iso merkitys. Hakala kyllä mutisi jossain välissä jotain kurkkuongelmista.
Illan staran Memphisistä ja Nasvillestä koottu bändi veti neljä numeroa, ennen kuin 73-vuotias Jerry Lee Lewis köpötteli flyygelin ääreen. Ei Lewis enää kovin hyvässä vedossa ole, mutta sitä tuskin kukaan enää odottaakaan. Soitto on kyllä rennon näköistä, mutta nuorempana energisestä esiintymisestään tunnettu soittaja ei paljon ylimääräisiä liikkeitä enää tee. Laulukin on hieman monotonista. Kiilaus kai kuuluu tähän tyylilajiin, mutta välillä bändi sai tehdä töitä, että pysyi samassa tahdissa Lewisin kanssa. Esiintyminen kesti n. 40 minuuttia. Viimeisenä kuultiin ne hitit, ja Whole Lotta Shakin' Goin' Onin lopussa herra vielä potkaisi tuolin altaan ja iski muutaman soinnun seisaaltaan. Tämä sai yleisön tietenkin riehaantumaan, mutta sen enempää toimintaa Jerry ei tarjoillut, vaan köpötteli pois lavalta. Encoreita oli turha odottaa.
Tämä oli ehkä viimeinen mahdollisuus nähdä tällainen legenda lavalla.

AC/DC, OLYMPIASTADION 17.6.2009

Tämä oli ehkä viimeisiä mahdollisuuksia nähdä AC/DC. Olympiastadion olikin loppuunmyyty. Hauskan alkuvideon jälkeen bändi aloitti parilla uuden Black Icen biisillä. Täytyy sanoa, että bändin jäsenet alkavat näyttää vanhoilta. Voisi jopa sanoa, että kuolemaa lähestyviltä.. Brian Johnsonin raastava laulutyyli pitää silti yhä. Laulaja vältteli aivan korkeimpia kohtia mm. Hells Bellsissä, ja pientä laahaamista oli, mutta eipä tuo haitannut.
Angus Youngin sähköjänisrooli vaatii myös kovaa kuntoa. 2 tuntia jatkuvaa pyörimistä, huh. The Jackin aikana nähtiin vakioksi muodostunut strippiesitys ja Let There Be Rockin aikana pitkä soolo, jossa Young ilmestyi stadionin keskellä olevalle pikkulavalle. Bändin taustakolmikko pysyi paikallaan tutusti koko keikan ajan.
Yleisön olisi kuvitellut irroittelevan enemmänkin, varsinkin kun monella oli vahva humalatila päällä. Noin puolet settilistasta oli Bon Scottin ajalta, ja kyllähän ne saivat parhaiten vipinää yleisöön. Bändi tietää täsmälleen mitkä biisit toimivat kaikken parhaiten, ja helmet oli jätetty encoreen: Highway To Hell ja For Those About To Rock tykkeineen. Tämän jälkeen oli vielä ilotulitus, joka tosin kesäkuisessa Suomessa menettää osan tehostaan.
Hitto, kyllä tämä bändi osaa hommansa, takaa yleisön tyytyväisyyden, eikä yllätä (mikä on tässä tapauksessa positiviista). Ilman korvatulppia olleet totesivat, että PIRUN lujaa soittivat. Olihan siellä lavan yläpuolella kahdet isot pirunsarvet. Toinen sai tosin iskua ilotulitteista.

FAITH NO MORE, KAISANIEMI 24.6.2009

Tuska-festivaalialue valjastettiin jo toisena vuonna erillisen konsertin käyttöön ennen varsinaista festivaalia. Ensimmäinen lämmittelijä Waltari jäi väliin, mutta saavuimme paikalle ennen CMX:n aloittamista, bändillähän on vanhoja suhteita FNM:een. Kaipa bändi soitti ihan hyvin, mutta keulakuva Yrjänä ei vakuuta. Yhä pöhöttyneempi basistilaulaja laulaa miten sattuu, ja laiskan oloisesti. Setti oli erikoinen sekoitus, ei edes yhtään Gouldin tuottamaa kappaletta. Pettymyshän se oli, mutta varsinkin pääesiintyjään verrattuna.
Faith No More asteli lavalle kimaltelevissa viihdeasuissa esittäen vanhan soul-balladin "Reunited". Patton nilkutti paikalle kepin kanssa ja veti osuuden täydellisellä soul-äänellä. Tämän jälkeen siirryttiin suoraan rankempaan materiaaliin ja bändi sai aikaan yleisössä sellaisen energialatauksen, jota en ole vähään aikaan nähnyt! Olin aika edessä, ja pitkästä aikaa keikan jälkeen oli niskat kunnolla kipeänä.
Bändi soitti täydellisesti, soundit olivat hyvät, mutta kirkkaimpana tähtenä oli Mike Patton. Laulajan äänivarat ovat uskomattomat! Ääni venyy sokerisesta soulvibratosta death-mörinään, kaikkeen siltä väliltä ja lisäksi sellaisiin ääniin, joita ei yleensä laulajilta kuule. Lisänä ovat vielä edessä oleva efektipöytä ja megafoni. Käsittämätöntä, että ääni kestää moisen illasta toiseen, tekniikan ja kunnonkin täytyy olla huipputerässä! Ylistysadjektiviit tässä loppuvat. Lisäksi Patton liikkuu ja elehtii lavalla välillä mielipuolisen aggressiivisesti
Bändi veti kattavan setin olennaisimmista biiseistä ja erityisen intohimoinen yleisö palkittiin vielä kahdella encorella. Näin bändin edellisen kerran -95 Provinssissa, ja tuolloinkin FNM jätti unohtumattoman kokemuksen. Vaikka miehet ovat selvästi vanhentuneet, energia ei ole hävinnyt mihinkään. Yksinkertaisesti tämä oli paras konsertti jota olen nähnyt vuosiin, ehkä koskaan! FNM vain on niitä bändejä, jotka ovat livenä vielä parempia kuin levyllä. Ja bändi vaikuttaa nyt iästään huolimatta todella nälkäiseltä, soittaa ammattimaisen hyvin ja energisesti.

B.B. KING, JÄÄHALLI 1.7.2009

Kolme vuotta sitten 80-vuotias "Bluesin isä" B.B.King piti jäähyväiskiertueen. Nyt 83-vuotias herrasmies kiertää jälleen. My doctor said "why not", and I said "why not". King esiintyi pirteästi, vaikkakin istuen. Mukana on iso bändi puhallinsektioineen. Bändin "nuoret pojatkin" ovat elämää nähneet silmälappuineen.
Kingin esiintymisestä kuuluu 60-vuoden aikana kertynyt auktoriteetti ja elämänmaku. Laulu on mahtavaa ja soitto myös. Ei voi valittaa. Sen sijaan tällainen musiikki toimisi paljon paremmin tiivissä klubissa, kuin kolkossa jäähallissa. Varsinkin kun King puhuu paljon ja pitkään, stand-up elkeitä löytyy. Nolo tapaus sattui, kun känniurpo kävi huutamassa, ettei kukaan nauti hänen musiikistaan. King otti tästä selvästi nokkiinsa, ja varmisteli asiaa vielä moneen otteeseen yleisöltä. Statuksestaan huolimatta B.B. vaikuttaa epävarmalta itsestään. Yleisöllekin heiteltiin monenlaista tavaraa.
Kuitenkin, blues ei tästä parane. Ensi vuonna kuulemma tullaan taas.

MUSE, HARTWALL AREENA 22.10.2009

Musen konsertointipaikkojen koon kasvu on huimaa. Suomessa Helsingin osalta Tavastia-Nosturi-Jäähalli-Areena. Ja kaikki tämä 2000-luvulla. Bändi ei ole enää vain "vaihtoehtotyttöjen" orkesteri, kun konsertteihin myydään yrityslippujakin. Tämä orkesteri kyllä osaa käyttää ison lavan hyväkseen. Lavarakennelmat liikkuvine osineen olivat näyttävät, ja valoshow myös. Tavallaan tämä jäykistää esiintymistä, mutta onneksi Muse osaa myös irrotella. Myös kiihkeä ja meluista yleisö piti huolen siitä, että menoa ja meteliä riitti.
Koska bändi on yllättänyt jollain tavalla aiemmilla kerroilla, asetin odotukset kohtuuttoman korkealle. Eihän orkesterilta voi vaatia mahdottomia, ja se esiintyi erittäin hyvin. Niihin asioihin, joissa Muse on niin erinomainen, on jo niin tottunut, että niitä alkaa pitää itsestäänselvyyksinä.
Livetilanne osoittaa, kuinka laajalla tyylikirjolla bändi liikkuu. Mutta mikähän on, kun niin monen kappaleen lopussa bändi flirttailee raskaiden riffien kanssa, sitäkö tekisi mieli soittaa enemmän? Tällä kertaa myös Wolstenholme ja Howard saivat pienen soolonumeron pyörivän rumpuosaston päällä. Loput keikasta kun on totutusti Bellamyn showta.
Tällä keikalla sai kyllä koko rahalle vastinetta. Kokonaisuutena erittäin viihdyttävä, ja eri aisteja hivelevä show. Ajatus ei harhaillut.

MEW, JÄÄHALLI 25.11.2009

Lämmittelijänä oli myöskin tanskalainen "Oh no ono". Erikoinen tapaus, joka toi jollain tavalla mieleen Syd Barretin aikaisen Floydin. Laulu on hyvin lapsenomaista, ja vaatisi eniten totuttelua. Mutta jos mennään pääesiintyjään.
Voisiko tähän ottaa vertailuksi kuukausi sitten nähdyn Musen, jossa kuitenkin on pohjimmiltaan joitain yhteisiä tekijöitä, ainakin osa yleisöstä. Kuitenkin, bändien esiintymiset ovat hyvin kaukana toisistaan. Muse on viihdyttäjä, Mew taas taiteilija. Jos hieman liioittelee ja karrikoi, niin Mew on synkkä, sisäänpäinkääntynyt, vaikea ja ehkä kylmäkin. Onneksi setti ei perustunut uusimmalle levylle, vaan kattoi hyvin ne kaikki kolme kansainvälistä julkaisua. Mew myös ymmärsi keskittyä yleisöystävällisempiin kappaleisiin, kuten keikan aloittanut "And the Glass Handed Kites"-kolmikko Circuitry Of The Wolf - Special - The Zookeeper's Boy.
Monet tutuimmista kappaleista saivat yleisössä aikaan riemunkiljahduksia, mutta mitään Musen aikaansaamaa riehaantumista ei tapahtunut. Jäähalli on kolkko paikka tämänkaltaiselle orkesterille. Mew kun vaan ei svengaa. Orkesteri tekee itse taustavideonsa, mutta niitä olisi odottanut näkevänsä enemmänkin, lavalla kun oli lisäksi läpinäkyviä sermejä, joihin heijastettiin kuvaa. Lava oli, harvinaista näin isolle esiintyjälle, puoliksi pimeässä, ja soittajista piirtyi näkyi välillä vain ääriviivoja. Mieleenjäävinä juttuina olivat omiaan selittelemään tulevat hahmot. Soundeista ei ole mitään valittamista, kaikki kuului selvästi ja erottelevasti.
Kaikesta huolimatta ne muutamat parhaat biisit olivat oikein nautittavia. Sitä paitsi, Mew pystyy heittämään keikan loppuun sellaisen loppubiisin, josta moni isompikin orkesteri olisi kateellinen. Comforting Sounds todellakin saa aikaan hyvän mielen. Pystyyköhän Mew koskaan lopettamaan keikkaansa mihinkään muuhun kappaleeseen, niin ylivoimainen lopetus se on!

AIR, KAAPELITEHDAS 1.12.2009

Air oli ilmeisesti myynyt kaapelitehtaan loppuun, ainakin tilaisuus oli loppuunvarattu. Sinänsä yllättävää, koska Airin suosion huippuhetket ovat ehkä jo takana. Mietin ennen keikkaa, miten tällainen "chillausmusa" toimisi ihan varsinaisena konserttina. Ja eihän se oikein toiminut. Kaapelitehdas jo pelkästään on karmea paikka tällaiselle bändille. Betoniseinät heittävät kaikuja ikävästi sinne tänne.
Air-kaksikko esiintyi rumpali taustallaan. Levyllä rikas ja ilmava soundimaailma tuntui livenä tosi ohuelta. Myös kaksikon puuttelliset laulutaidot paljastuivat livetilanteessa ikävästi. Hienot biisit, kuten "Cherry Blossom Girl" tuntuivat lässähtävän. Ehkä soittokaan ei mennyt kaikissa paikoissa ihan kohdilleen. Air-kaksikon esiintyminen on lisäksi kaikkea muuta kuin riehakasta.
Jotenkin tämä vaan tarvitsisi täysin toisenlaisen ympäristön toimiakseen. No, tunnin soiton jälkeen tulleet encoret sentään toimivat hieman paremmin, kuten hieno soundtrack "Alone in Kyoto".
Lipun hinta oli kallis verrattuna kokemukseen. Air ei ole livebändi.

MUSE, KAISANIEMI 19.7.2010

Muse tuli nähtyä saman levyn kiertueella jo toistamiseen, ja se ainakaan kolmatta kertaa bändiä ei tarvitse tällä biisilistalla nähdä. Konsertti oli talvisen areenakeikan toisinto, vaikka lavarakennelmat olivatkin nyt yksinkertaisemmat, ja lasershow hukkui Helsingin valoisaan kesäiltaan. Bändin esiintymisestä on vaikea keksiä mitään moittimista, se esiintyy hyvin ammattimaisesti ja varsinkin menevämmät kappaleet upp oavat vastaanottavaan yleisöön erittäin hyvin. Improvisaatiolta aluksi vaikuttavat "väliriffit" kappaleiden välissä ovat myös toisinto talven keikalta. Se mitä soitetaan, on siis tarkkaan määritelty. Yleisön laulu hu kkui ulkoilmassa toisin kuin areenalla, tai sitten yleisö ei vain ollut niin fanaattista. 15 000 myytyä lipp ua on kuitenkin hurja määrä, joten monet olivat varmaan itseni tavoin jälleen Musen keikalla. Ehkä ongelma oli itsessäni, mutta huippukohdat ja sävärit jäivät tällä kertaa saamatta.

J. KARJALAINEN POLKABILLY REBELS, TAVASTIA 27.10.2010

J. Karjalaisen loikka radiohittejä tehtailevasta koko kansan Jiistä raa'aksi banjonsoittajaksi on ollut riemastuttava. Jotain toivonpilkahdusta vielä näkyy kaiken kompressoidun soittolistatuuban keskellä. Homma on nyt laajentunut sähkökitaralla (Tommi Viksten), haitarilla (Veli-Matti Järvenpää) ja kontrabassolla (Mitja Tuurala). Jii soittaa kitaraa, banjoa ja jopa viulua!
Vaikka Tavastia ei keskiviikkona ollut ihan täynnä, meininki oli alusta alkaen hyvä. Keikalla oli intiimi tunnelma, jota Karjalainen avitti "jutustelemalla" yleisön kanssa. Tällaista ilmavaa musaa on jotenkin todella virkistävä kuunnella, kun viime aikoina on tullut kuunneltua aivan erilaista kamaa. Jos Polkabilly Rebelsiä pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, se olisi TYYLITAJUINEN. J laulaa välillä todella autenttisen kuuloisesti, ja varsinkin banjon soitto vakuuttaa. Erityisesti kiinnitin huomiota Vikstenin kitarointiin, siis käsittämättömän tyylitajuista ja aina oikeaan kohtaan sopivaa soittoa. Kitaristi pystyy näemmä muuntautumaan tarvittaessa todella uskottavaksi fiftari- tai country-soittajaksi. Haitarikuviot kyllä alkoivat kieltämättä toistaa itseään, mutta se ei haitannut.
Koko kansan Jiiltä soitettiin vain aihepiiriin hyvin sopiva "Kolme Cowboyta". Muuten liikuttiin Lännen-Jukka levystä alkaneiden "amerikanlaulujen" ja vanhojen suomalaisten laulujen äärellä. Meininki oli hyvä, tämä oli paras keikka itselleni pitkään aikaan.

CMX, TAVASTIA 4.12.2010

On miellyttävää, kun orkesterit nykyisin ilmoittavat täsmällisen soiton aloitusajankohdan. Joka vieläpä nykyisin on järjellinen jopa viikonloppuisin. Se kuitenkin tarkoittaa TÄSMÄLLISTÄ aloitusajankohtaa. Jos siis paikalle saapuu liian täsmällisesti, oven edessä saattaa joutua jonottelemaan muidenkin täsmällisten ihmisten kanssa.
Bändi soitti yllättävän hiljaa, tulpat lähtivät pois heti alussa. Soundit olivat ainakin yläkertaan jotenkin tukkoiset ja Y lauloi miten lauloi. Sovitukset olivat suoraviivaisia, mm. "Sateenkaaren Pään" maukkaat "geddylee-bassokuviot" oli jätetty pois. Mutta se analyysistä, tältä illalta haettiin tunnetta ja sitä myös tuli. Täydessä Tavastiassa ei vain voi olla huono tunnelma. Kun porukka laulaa kaikki biisit mukana, heiluu, huutaa ja hyppii, niin onhan se upeata. Setissä oli vain kolme kappaletta Iäti-levyltä, olisin odottanut enemmän. "Kappaleita" sai kappaleiksi. Konsertti oli ohi alle 1,5 tunnin jälkeen. Tuntui kuin keikka olisi jäänyt täysin kesken, lisää olisi kaivannut ja yleisökin alkoi olla kuuma.

ROGER WATERS: THE WALL, HARTWALL-AREENA 27.4.2011

The Wall levystä voi lukea taustoja. Olipa Roger Watersista mitä mieltä tahansa, tämä saattoi olla viimeisiä mahdollisuuksia nähdä livenä jotain Pink Floydiin viittaavaa.
Alkuperäinen lyhyeksi jäänyt kiertue n. 30 vuotta sitten koki useita teknisiä, musiikillisia ja taloudellisia ongelmia. Nykytekniikka antaa kuitenkin toiset mahdollisuudet tällaisen spektaakkelin toteutukseen. Ja kyllä, päivitetty versio The Wallista oli visuaalisesti upein konsertti, jonka olen tähän mennessä nähnyt. Erityisesti muurille heijastetut kuvat ja kolmiulotteisen näköiset animaatiot olivat kerrassaan niin upean näköisiä, että leuka loksahti monta kertaa.
Iso orkesteri soitti musiikin täsmälleen samalla tavalla kuin levyllä, ja täsmälleen samoilla soundeilla. Tosin monia instrumentaaliosuuksi on pidennetty. Waters lauloi samalla tavalla väärin kuin levyllä, tosin osa lauluosuuksista taisi tulla nauhalta. Mutta tässä tapauksessa voi sanoa, ettei musiikki aina ollut pääosassa.
Välillä Watersin tiettyjen asioiden alleviivaus tuntui hieman ärsyttävältä, mutta kokonaisuutena kalliin lipun hinnalle sai selvästi vastinetta. Sekä korville että silmille. Suomalainen yleisö ei riehaantunut edes tunnetuimpien kappaleiden kohdalla bändin yrityksestä huolimatta. Waters oli kohtelias keikan lopussa: "Olitte hyvin tarkkaavaisia, kiitos siitä".

RUSH, HARTWALL-AREENA 4.5.2011

Rushin ensimmäinen vierailu muutamia vuosia sitten oli kovalle Rush-fanille unelman täyttymys, joka purki suurimman Rush-vajeen ja sai aikaan kylmiä väreitä. Odotukset olivat siis nytkin kovat. Kun "The Spirit of Radio" alkoi, niin kylmät väreet kieltämättä valtasivat kehon. Mutta palautus maan pinnalle tulikin nyt nopeasti. Geddy Leen laulu ei nyt ollut ihan kunnossa. Korkeammat kohdat kuulostivat melkoiselta epävireiseltä kiekumiselta. Objektiivinen Rushia diggaamaaton kuuntelija olisi voinut sanoa sen kuulostavan koomiselta. Vai.. hetkinen.. sanovatko ne niin levyistäkin.. No, myös soundit olivat kovin tukkoiset. Kun tästä alusta päästiin eteenpäin, niin Geddyn laulu aukesi hieman paremmin. Bändi soitti vaihtelevasti materiaalia 80-, 90-, ja 00-luvuilta. Ongelmana tässä taas oli, että sinänsä hyvät biisit kulkevat kovin samoissa tempoissa, ja pidemmän päälle muutenkin Rushin myöhäisempi materiaali alkaa puuduttamaan.
Väliajan (koska olemme 100-vuotiaita) jälkeen Moving Pictures tuli kokonaan, ja OLIHAN se hienoa! Ja sen perään vielä läjä biisejä, myös 70-luvulta, mm. "The Temples of Syrinx"!! Tosin montakohan oktaavia alkuperäistä alempaa Geddy Lee joutui sen laulamaan.
Tämän bändin soitto on ensiluokkaista. Peart on varmaankin ainoa rumpali, jonka rumpusoolo kiinnostaa. Ja se ridepelti kilisee tuttuun tapaan. Yläkatsomoon basso kumisi ikävästi, en tiedä kuuluiko se alemmas paremmin. Soundi kyllä selkeytyi selvästi loppua kohden.
Mutta kuolevainen se Rushkin on. Lifesonilla on "vanhan miehen kädet". Jos olisin objektiivinen, voisin ehkä tyrmätä keikkaa enemmänkin. Mutta 3 tuntia Rushia livenä... on se harvinaista herkkua. Ja mainioiden alku- väli- ja loppuvideoiden perusteella bändi osaa nauraa itselleen ja naurettavuuksilleen, ja toisaalta kulttistatukselleen. Kun sen Geddy Leen ääni vielä saataisiin parempaan kuntoon...

VON HERTZEN BROTHERS, TAVASTIA 8.5.2011

Narikka pitää maksaa, vaikkei ole narikoitavaa. Jotenkin tuntuisi tuntuisi kivalta, että konserttilipun maksettuaan ei enää maksateta ovella mitään. No, ovella oli sentään ruusuja jaossa, naisille. Olihan äitienpäivä. Kerrankin sitä tulee oltua keikalla, jossa on enemmän naisia kuin miehiä. Se on ihan mukavaa vaihtelua ainaisten nörttibändien katseluun. Vaikka... samanlainen nörttibändi taitaisi VHB:kin olla, jos veljekset olisivat vähemmän kuvauksellisia?
Bändin sovituksissa on paljon tavaraa, mutta silti kaikki kuului selvästi ja erottui. Soundimaailma oli paljosta tavarasta huolimatta erinomainen. Riffibiiseissä kitarasoundi tuntui munattomalta, mutta tämä on varmaankin harkittu ratkaisu juuri siksi, ettei kitara jyrää alleen kaikkea muuta. Ja bändihän soittaa ja laulaa jumalallisen hyvin. Oikeastaan joka osa-alueella. Jotkin hidastempoisemmat fiilistelybiisit saivat haukottelemaan, mutta vika saattaa olla kriitikossa. Parhaimmillaan VHB kykenee tuottamaan kylmiä väreitä. Naisvaltainen yleisö ainakin oli innoissaan, vaikka kyseessä oli sunnuntai-ilta.
Tietääkseni tällaista musaa ei tällä hetkellä maailmalla paljon tehdä. Soisi tämän löytävän laajemmallekin kuin vain Suomen iloksi.

SUBURBAN TRIBE, TAVASTIA 30.7.2011

Muistan 90-luvun puolivälissä, kun lukiossa kohuttiin uudesta suomalaisesta huippubändistä. Monen into kuitenkin lopahti toisella levyllä, kun tyyli muuttui selvästi popimmaksi. Jouni Markkasen aika bändin laulajana oli tyylillistä sekasotkua, suunta muuttui joka levyllä. Kuitenkin tuolloin, kun suomalaisten bändien menestystä maailmalla ei ollut vielä tullut, pidin bändin tasoa kansainvälisenä, ja olisin suonut sille paljon enemmän menestystä. Ville Tuomen vaihduttua laulajaksi tyyli vakiintui, mutta samalla oma kiinnostukseni bändiin lakkasi. Suburban Tribe-levyn (2001) jälkeen en ole kuullut bändiltä mitään kovin kiinnostavaa. Ja on myös myönnettävä, että en henkilökohtaisesti ole ollenkaan Ville Tuomen laulutyylin ystävä, vaan pidän paljon enemmän Markkasen melodisemmasta tyylistä.
Nyt Suburban Tribe laittoi pillit pussiin kahdella jäähyväiskeikalla. Havahduin, miten aika on kulkenut nopasti. Bändihän on ollut jo pitempään Tuomi laulajanaan, kuin Markkanen! Ilmeisesti bändi itsekään ei pidä viime aikojen tuotantoaan kovin relevanttina, koska keikka painottui hyvin vahvasti edellä mainittuun Suburban Tribe-levyyn, siis siihen, josta Tuomen aika alkoi. Muilta levyiltä tuli muutamia hajakappaleita. Pettynyt olin siihen, että Markkasen aika oli niin huonosti edustettuna, ei yhtään kappaletta esim. Elektro 57-levyltä!
Mutta onneksi kuitenkin tapahtui se mitä odotin, Jouni Markkanen nousi lavalle laulamaan kolme kappaletta. Vaikka laulukunnossa oli luonnollisesti epävarmuutta, jo ensi sekuntien aikana ajattelin, että miten paljon parempi laulaja Markkanen onkaan - kaikki kunnia Tuomen esiintymistyylille. Ja niin vaan oli, että bändin muusta tuotannosta hyvin erilainen pop-balladi "First Spring Day" nousi itselleni kohokohdaksi. Myös Burton kävi vierailemassa lavalla.
Jotenkin surullinen mieli tästä jäi. Suburban Tribeen liittyy paljon muistoja, mutta kyseessä on jo pitkään ollut aivan eri bändi, minkä joskus tunsin.

PAUL MCCARTNEY, HARTWALL-AREENA 12.12.2011

Seitsemän vuoden tauon jälkeen Macca on jälleen täällä. Ja vedossa. Alkukeikan ajan tuntui, että vanheneeko jo 69-vuotias herra ollenkaan? Kun ääni tuntui olevan edelleen alkuperäisessä vedossa. Vasta "Long and Winding Roadin" kohdalla, jossa laulu oli hallitsevammassa roolissa, äänessä kuului tietynlaista haurautta ja nuottien lyhenemistä. Mahtavassa "Maybe I'm Amazed"-kappalessa ääni jopa sortui. Mutta nämä ovat yksittäishuomioita, kokonaisuutena, peräti kolmen tunnin (!) konsertin huomioon ottaen, ääni kesti uskomattoman hyvin. Ja Maccalla riittää korkealta vedettyjä rokkeja, jotka tuskin ovat kurkulle helppoja. Akustisemmissa kappaleissa tuntui, että aavistuksen hauraampi ääni toi jopa lisää tunnetta ja syvyyttä tulkintoihin.
Bändi oli tuttu jo edelliseltä suomen vierailulta. Soitto on ilmavaa ja mielestäni tyylitajuista, vaikka 60-luvun säröttömiin soundeihin ei aina pyritäkään. Lisäksi rumpali on show-mies. Joku voisi narista Yamahan muovisista jousiosuuksista, mutta minua ne eivät haitanneet.
Ja biisimateriaali, sehän on täysin ylivertaista. Soitto keskittyi 60-70 luvuille, mutta kaikkia ilmiselviä Beatles-hittejä ei soitettu, vaan setti oli miellyttävän monipuolisesti laadittu. Itseeni erityisen hyvin upposivat "Night Before", "Maybe I'm Amazed", "Blackbird", "Something" (ukulelella aloitettu), "I Gotta Feeling", "Live and Let Die" (hienot pommit), "Day Tripper" ja jopa "Yesterday", joka ei normaalisti kuulu suosikkeihini. Huh mitä materiaalia!! Ja McCartney jaksaa heilua, heittää juttua, puhua suomea ja vaihdella soittimia. Edesmenneet fabfourit saivat myös McCartneyltä ansaitsemansa huomionosoitukset.
Löytyykö mitään huonoa? No, suomalainen yleisö voisi elämöidä hieman enemmän, kun kyseessä on tällainen esiintyjä. Keikan loppua kohden yleisö toki lämpeni. Uskomaton keikka. Rahoille tuli vastinetta. Tästä ei viihde parane.

STEEL PANTHER, CIRCUS 21.11.2012

Steel Panther, 80-luvun glam-rockia parodioiva Hollywood-bändi, nauttii nykyisin suurempaa suosiota kuin "esikuvansa". Ja eipä ihme, show on upea. Jos vain ymmärtää kasariestetiikan huumorin ja roisit naisia halventavat vitsit. Ja naisia olikin yleisössä yllättävän paljon Ja erittäin hyvin hengessä mukana - päätelkää itse mitä se tarkoittaa.
Mahtava show, pitkiä hauskoja välispiikkejä ja yleisön osallistamista. Mutta myös erinomaista ja "esikuville" uskollista soittoa ja laulua.
Riehakkain keikka minkä nyt muistan. Mutta K-18.

MUSE, HARTWALL AREENA 10.12.2012

Jälleen Muse. Tuorein 2nd Law - levy on sekava, mutta onneksi sen kappaleet toimivat livenä paremmin kuin levyllä. Jo aikaisemmilla keikoilla Muselta on tottunut odottamaan näyttävää showta, ja sitä oli tulossa nytkin. Valot ja laserit olivat häikäisevän hienoja. Ja soitto toimii. Bändin on vaan nähnyt jo niin monta kertaa, että mitää kovin yllättävää ei enää tule. Ja huolestuttavasti, kaikkein eniten itseäni ja valtaosaa yleisöstä innostavat "ne vanhat biisit".
Wolstenholmekin lauloi rohkeasti yhden kappaleen - laulussa ei sinänsä ole mitään vikaa mutta Bellamyn rinnalla se oli kyllä vaisua. Ensi kesänä Muse onkin tulossa Olympiastadionille, bändin suosion kasvu on ollut huima! Mutta saapa nähdä mitä seuraavaksi - hieman tuntuu että taiteellisesti bändin huippuhetket ovat jo takana päin?

RUSH, HARTWALL AREENA 10.6.2013

.. Ja onhan se Geddyn ääni saatu kuntoon. "Big Money" aloitti shown. Kuuntelin sitä juuri autossa kun ajattelin että siltä ei kuitenkaan soiteta mitään. Mitä vielä, Power Windowsilta tuli peräti kolme kappaletta, ja muutenkin ensimmäinen puoliaika pysyi tiukasti 80-luvun syntikkakaudessa. Hienoa soittoa, melkein kuin levyltä olisi kuunnellut. Väliajan jälkeen soitettiin pitkä pätkä viimeisintä Clockwork Angels teemalevyä. Vaikka se on pirteintä Rushia vuosikymmeniin, uudet levyt tuppaavat hieman kuulostamaan livenä puulta - liian pitkinä annoksina. Keikan loppuun tulivat sitten vielä pakolliset "Spirit Of The Radio" ja "Tom Sawyer". Viimeisenä encorena lyhennetty 2112!!
Geddyn laulu siis toimii jälleen paremmin, ja Rush oli selvästi pirteämpi kuin edellisellä käynnillä. Soitto oli yksinkertaisesti loistavaa, VAIKKA HERRANJUMALA - NEIL PEART PUDOTTI KAPULAN! Paljon plussia tulee myös mainoista lavarakennelmista, taustavideoista ja harkiten käytetystä pyrotekniikasta. Tämä konsertti oli siis syntikkakasaria + viimeisintä levyä + pari biisiä jotka on pakko vetää. Vain yksi kappale 70-luvulta, ja yksi 90-00 luvuilta! Ihailtavaa riskinottoa ja vaihtelevuutta.

NEIL YOUNG & CRAZY HORSE, KAISANIEMI 6.8.2013

Aloitetaan lämmittelijöistä. Latebirds All Starsin riveissä kävi joukko nimekkäistä suomalaisia artiseja, mm. Prättälä, Tervomaa, Kela. Erittäin tyylitajuista.. paljon pedal-steeliä, genreen sopivia covereita. Mm. Anssi Kela lauloi Springsteeniä todella tyylillä ja autenttisen kuuloisesti. Myös Tervomaan ääneen on tullut aikuisen naisen raspia. Tämän jälkeen J.Karjalainen veti tunnin - myös tyylitajuisen - mutta yllätyksettömän setin. Uuden levyn biisien lisäksi kuultiin vain suurimpia hittejä. Bändin soitto on joka tapauksessa maukasta.
Elämäni kallein Carlsberg tuli otettua, 0.33 tölkki 6€. Toisaalta vieressä myytiin elämäni parhaita hodareita.
Lämmittelijät soittelivat aika lailla iisiä ja yleisölle helppoa musiikkia. Toisin teki nuorekas herra Young, joka rouhi, kierrätti ja hakkasi kitaraansa. Asennetta oli. Kyllä rouheaa soittoa ja klassikkojakin kuultiin, mutta monesti pidennettyinä versioina - yleisöä ei päästetty liian helpolla. Välissä oli toki akustinen osuus.
Biisilista ei ollut ollenkaan ilmeinen. Niilon kitaransoitosta voi olla montaa mieltä, mutta omaperäistä ja rouheaa se on.
Asennetta ja energiaa löytyy edelleen.

PETER GABRIEL, HARTWALL AREENA 20.5.2014

Viimein tuli tämäkin nähtyä. Peter Gabriel oli edellisen kerran Suomessa -87 So-levyn kiertueella, ja nyt "Back To Front" - kiertueella setti pohjautui vahvasti juuri So-levyyn. Alku oli poikkeuksellinen. Ei suurta odotuksen tunnelmaa, alkufanfaareja tai muuta. Hallin kaikki valot päällä, PG köpötteli pianon eteen jutustelemaan illan kulusta. Asia oli tekstitetty myös suomeksi, ja PG yritti ansiokkaasti sanoa asioita myös Suomeksi. Erittäin virkistävä lähestymistapa!
Konsertin kulku oli seuraava: alkuun akustista materiaalia, sitten elektronisempaa, ja lopuksi Us-levy kokonaisuudessaan + encoret. Jo heti alussa kävi selväksi, että herran ääni kuulostaa täysin samalta kuin 70-luvulla. Ehkä jossain falsettikohdissa taustalaulajat hieman auttoivat, mutta äänen tunnisti heti samaksi, ja kuulostaisi että samoissa sävellajeissa mennään kuin ennenkin. Bändihän on todella ammattitaitoinen. Mm. Tony Levin ja Manu Katché ovat omien instrumenttiensa suuria taitureita.
Kun akustisesta osuudesta päästiin eteenpäin, kävivät ilmi soundiongelmat. Gabrielin musiikki nojaa vahvaan studiotuotantoon, ja Hartwall-areenan kaltainen halli hävittää kaikki musiikilliset nyanssit. Siksi useiden kappaleiden hienoudet jäivät ehkä kuulematta, jollei niitä tuttuuden avulla osannut kaivaa. Tästä huolimatta PG osoitti, että Son siloitellut pop-kappaleet ovat vain yksi osa tuotantoa, ja että valtaosa materiaalista on kokeellista, eksentristä ja tietyllä tavalla pelottavaa.
Henkilökohtaisesti olisin kaivannut enemmän parhaan levyn (3) materiaalia, levyltä kuultiin vain kaksi kappaletta. Mutta onneksi tämäkin show oli vielä mahdollista nähdä. Peter Gabriel osoittautui juuri niin tinkimättömäksi ja oudoksi, mikä mielikuva ennestään olikin.