KEIKAT / 2001

Otteita kirjasta "Jytinää Eestissä, Sleepy Sleepersien pitkä ja kivinen tie": "Kaikki oli niin tottunu jo siihen että se bussi sytty tuleen, että siihen ei enää kukaan reagoinu, se oli syttyny niin monta kertaa...aina peilistä piti kattoo että rupee kipinöitä tulee..ei sitä viitti vielä mennä sammuttaa." (Mato Valtonen)
"Mä ajoin ylinopeutta läpi sen keltaisen rasterin...etuovi auki bussista; Heikkerö heittä kakkelberg-kikkareen ilmaan - ja suoraan sen Mossen tuulilasiin, silleen että se kanssa levis siihen...Ei ollu helppoa niillä tuulilasinpyyhkijöillä, se on ihan varma" (Mato Valtonen)
"Vittuilu piti meidät pirteinä keikkamatkat. Nää jotkut jazzbändithän lukee kirjoja ja miettii onks joku hyvä sointu" (Markus Heikkerö)
"Kyllä se hauskaa oli. Se oli just että jos bussi ei hajonnu niin kamat hajos ja jos ei kamat hajonnu niin miehet oli liian kännissä tai ei ilmestyny ollenkaan keikalle." (Olli Pekkola)
"Kun bussi syttyi perästä palamaan, niin piti aina peräosa tyhjentää. Ruumisarkku otettiin ekana tielle. Jengi ajoi kauhuissaan ohi, kun ne katsoi että maantiellä on ruumisarkku ja paskanen bussi" (Sakke Järvenpää)
"Oli jotain pientä häikkää bussissa: kahteen vuoteen ei oltu katsastettu ja dieselverot maksamatta, ja ei siinä nyt mikään toiminutkaan, mutta muuten se oli helvetin hyvä" (Mato Valtonen)
"Meidän bändillä ei oo mitään sellasta kunnianhimoa periaatteessa, että meidän pitäis tehdä joku juttu niin viimeisen päälle ku sen voi tehdä. Tää on enemmänkin liikkuva sonnilauma. Ei tää oo bändi, tää on elämäntapa." (Mato Valtonen)
JETHRO TULL, YES, CERUBI

JETHRO TULL, KULTTUURITALO 29.9.2001

Eipä tule heti mieleen yhtään 60-luvulla aloittanutta kokoonpanoa, joka pystyisi vielä 00-luvulla JT:n kaltaiseen esitykseen. 54-vuotias Ian Anderson hyppii ympäri lavaa (välillä mielipuolisia katseita yleisöön luoden) eri asennoissa (varsinkin siinä vasen jalka koukussa-asennossa) ja samalla hoitaa laulun, akustisen kitaran ja useampia huilusoittimia. Kun kyseessä on vielä soitannollisesti varsin vaativaa materiaalia, ei voi muuta kuin ihailla miehen otteita. Jethro Tullhan ON käytännössä Ian Anderson, joka on puhemies, säveltäjä, sanoittaja ja selvästi bändin pomo. Andersonin ansiota on varmasti se, että JT on edelleen kysytty esiintyjä (Suomessakin tämän lisäksi toinen keikka Kultturitalolla ja kolmas Tampereella), eivätkä keikkapaikat ole mitään ruotsinlaivoja.

Materiaali oli jonkinlainen leikkaus Tullin laajasta materiaalista. Keikka alkoi -68 ilmestyneen This Wasin avauskappaleella, ja materiaalia kuultiin myös pari vuotta sitten ilmestyneeltä Andersonin soololevyltä. Biisilistaa nyt en jaksa muistaa, mutta mm. A New Day Yesterday, Bourée, Aqualung, Cross-Eyed Mary, Thick As A Brick, Sweet Dream ja Roots To Branches kuultiin. Encorena tulivat aika ilmiselvät Locomotive Breath ja Living In The Past. Bändi soitti todella hyvin, ja Anderson todisti olevansa todellinen virtuoosi huilunsa kanssa. Mm. Thickissä Anderson joutui tekemään todella nopeita vaihtoja kitaran, huilun ja laulun välillä. Soundit olivat hyvät muutamaa ensimmäistä kappaletta lukuunottamatta. Tosin Kulttuuritalo on akustiikaltaan kohtalaisen helppo työmaa.

Ainoa asia jossa ikä näkyy, on Andersonin ääni. Siihen on nimittäin tullut ikävää nasaaliutta, joka kuuluu varsinkin korkeimmissa kohdissa. Anderson yrittää rohkeasti laulaa kappaleita samaan tyyliin kuin 70-luvun alussa, mutta tarkalle kuulijalle tämä tuottaa kiusallisia hetkiä. Muuta orkesteria on vaikea arvioida minään muuna kuin taustabändinä. Ainoastaan Martin Barre (kitara) on ollut mukana 60-luvulta asti. Barre oli saanut keikkaan oman kitarasoolonsakin, joka tosin näytti ja kuulosti huonolta heviparodialta. Vanha kaljuuntunut mies heiluu mahtipontisesti kitaran kanssa kosketinmatto taustanaan... No, kaipa Iankin ansaitsee juomatauon. SF-hipiltä näyttävä Doane Perry (rummut, kosketinsoittimet) on ollut bändissä vuodesta -84, ja hoiti osuutensa kiitettävästi. Andrew Kiddings (koskettimet, haitari) viljeli koko ajan pientä huumoria, joka taisi monelta jäädä huomaamatta Andersonin ollessa päähuomion kohteena. Muita nuorempi Jonathan Noyce (basso) hoiti hommansa niin eleettömästi samoilla jalansijoilla, että oli tämän takia Kiddingsin lavahuumorin kohteena.

Siis yhteenvetona: musiikillisesti keikka antoi todella paljon. Soitto oli hyvää ja materiaali polveilevaa, useita musiikkityylejä sekoittavaa. Bändillä on hauskaa lavalla, ja Anderson välispiikeissään yhtäaikaa piikikäs ja hauska. Lisänä vielä muutama show-juttu, joita en tässä kerro. Menkää katsomaan!

YES, HARTWALL AREENA 5.11.2001

Yes saapui Suomeen ensimmäistä kertaa, ja sinfoniaorkesterin kanssa. Pientä pelkoa keikan suhteen aiheutti se, että Yes on ainakin levyllä nähnyt parhaat päivänsä yli 25 vuotta sitten. Tosin -96 julkaistu Keys to Ascension paljasti sen, että vanhat klassikot jyräävät livenä vielä hyvin. Ja vielä antoivat odottaakin...keikkarekat olivat jääneet jumiin Venäjän rajalle. Mutta jopa suoran toiminnan mies Remu oli saapunut kuuntelemaan kunnon pieruprogea, ja sitä myös Remu sai.

Lyhyen orkesteri-intron jälkeen keikka polkaistiin käyntiin Close to the Edgellä joka sai melko äkkiä aikaan kylmiä väreitä. Bändi soitti aivan uskomattoman tiukasti ja heti korvaan pisti Jon Andersonin ääni; täsmälleen samanlainen kuin 30 vuotta sitten! Ja huom. lauluosuudet käyvät välillä todella korkealla. Tuo ääni on yleensä se, mihin aika ensimmäisenä jättää jälkensä, mutta Anderson laulaa aivan samalla enkeliäänellä kuin vanhoilla levyillä. Mies on kyllä muuten aikamoinen taivaanrannan maalari, jonka sanoituksistakin voi aistia. Hyväntuulisissa välispiikeissä viitattiin rakkauteen ja sielujen yhteyteen jne. Lyhyt pala huumoria saatiin, kun Alan White siirtyi kannujen takaa koskettimiin ja säesti Jonin improvisoitua laulua Helsingistä. Sanoissa viitattiin mm. kauniiseen säähän.. Uutta levyä en ole hirveästi kuullut, mutta keikan keskivaiheilla tulleet pari kappaletta kuulostivat aika tyhjänpäiväiseltä muun materiaalin seassa, joka oli lähinnä klassikkovuosilta 71-74. Keikan kohokohta oli Starship Trooperin kolmas osa Würm. Siinä Squire sooloili yhdessä kohtaa sellaisella bassosoundilla, että kiveksissä tuntui. Niin agressiivista ja murhaavaa bassosoundia en ole kuullut kellään. Biisin loputtua suomalainen progeyleisö meinasi revetä liitoksistaan! Toisaalta varsinaisen setin päättäneessä I've Seen All Good Peoplessa Jon pyysi yleisöä seisomaan, auttamaan laulussa ja jammailemaan "Helsinki boogiewoogieta". Sen tietysti arvaa, ettei pääosin rokkipoliiseista koostuva progekansa oikein innostunut ajatuksesta..

Yleensä nämä orkesteri-bändisysteemit kaatuvat liialliseen mahtipontisuuteensa. Voisi tietysti ajatella, että dinosaurukseksikin kutsuttu Yes voisi toimiakin orkesterin kera. Toteutus oli mielestäni onnistunut. Bändi oli selkeästi suurin äänien tuottaja, ja orkesteri oli "taustalla". Itse asiassa orkesteria ei edes välillä kuulunut, jollei sitä varsinaisesti kuulostellut. Ja tämä toimi ainakin ideana (palaan saundeihin). Yesin musiikissa on niin paljon eri elementtejä, että monet niistä sopivat orkesterin soitettaviksi. Mitään kovin uudenlaisia sovitusratkaisuja tyyliin Metallica, ei esiintynyt. Orkesteri ei soittanut ollenkaan Howen sooloissa, Starship Trooperin alussa, eikä encoreissa.

Howen kitaransoitosta voi tietysti olla montaa mieltä, mutta kukaan ei voi kieltää, etteikö Howe olisi todella omaperäinen ja monipuolinen kitaristi. Howen soiton tunnistaa kuullessaan välittömästi. Peruskitarasaundi oli samanlainen mitä se on ollut 30 vuotta, melko puhdas Fendersaundi. Kitarat vaihtuivat kuitenkin koko ajan, ja saman biisin sisällä taisi olla kolmeakin eri värkkiä. Slidemasiinaa Howe käytti myös ahkerasti. Mutta ei ole kyllä aika ulkonäköä suopeasti kohdellut...Nailonkielisellä Howe on oikeastaan parhaimmillaan, soolo-osuudessa tulivat tuntematon kansansävelmä(?) ja Mood for a Day. Mutta lavan kuningas oli Chris Squire, joka oli Howen hauraan olemuksen rinnalla täydellinen vastakohta. Squire tuntui saavan sata pientä jokaisesta isommasta äänestä joka bassosta lähti. Ja niitä pörinöitä muuten lähti usein. Koskettimia soitti täysin tuntematon "nuori kaveri New Jerseystä", Tom Brislin. Ei kuulu siis vakiokokoonpanoon. Hänellä oli epäkiitollinen tehtävä matkia Wakemanin sormiharjoituksia. Ja hyvinhän ne menivät, lähes identtisesti alkuperäisten kanssa. Mutta ymmärrettävästi mitään ylimääräistä (!) improvisaatio/soolotilaa ei ollut.

Sanokoot Harkimo mitä tahansa, mutta Areenan akustiikka on tehty vain ja ainoastaan narrimatseja varten -> akustiikkaa ei ole. Nyt kun laitetaan lavalle Yes joka jo itsessään tuottaa ison määrän erilaisia ääniä ja lisätään siihen vielä sinfoniaorkesteri, niin lopputuloksenhan arvaa. Suuri osa tuotetuista äänistä jäi muiden äänien jalkoihin. Etusija oli laitettu laululle ja se tuli varsinkin Andersonin korkeissa kohdissa särkevän kovalla voimalla. Orkesteri oli taas selvästi taka-alalla, joka oli ihan oikea ratkaisu.

Täytyy vielä mainita, että Ritual kesti todella kauan. Siihen oli sisällytetty rumpu- ja bassosoolo ja loppuvaiheilla Anderson, Squire, White ja Brislin soittivat kaikki jotain rumpuja. Squirella mm. oli isot patarummut. Aikamoista kolinaa oli.. Encoren aloitti Owner of a lonely Heart! Miten Howe on saatu soittamaan se? Onhan kyseessä Yesin suurin kaupallinen menestys, mutta yleisön reaktiosta päätellen sitä ei oltu tultu kuulemaan.. Viimeisenä tietenkin Roundabout joka kyllä kuulosti aika vaisulta mm. Starshipin ja All good peoplen jälkeen. Joka tapauksessa Yes on LAVALLA edelleen virtuositeetin ja huikeiden stemmalaulujen juhlaa, ja toisin kuin nykyiset "jälkeläisensä" (esim DT), se saa monimutkaisiin biiseihin livenä myös oikeanlaista eloa, eikä soitto jää pelkäksi suorittamiseksi. Lavalla tosin heiluivat lähinnä vain Anderson ja Squire. Sääli ettei samanlainen meno ole kuulunut levyllä enää pitkään aikaan. Niin, keikka kesti 2t 20min.

1. Orkesteri-intro
2. Close to the Edge
3. Long Distance Runaround
4. Don't Go
5. Helsinki(?)(White, Anderson)
6. In the Presence of
7. ?+Mood for A Day (Howe)
8. Starship Trooper
9. And You And I
10. Ritual
11. I've Seen All Good People

Encore
12. Owner of a Lonely Heart
13. Roundabout


CERUBI, SEMIFINAL 13.12.2001

Semifinalissa oli ohjelmatoimisto Sinisten sienten "pikkujoulut", joissa esiintyivät Oscar H.O.T. Quartet, Cerubi sekä Sadetanssi. Nämä sanat pureutuvat ainoastaan keskimmäisenä soittaneeseen Cerubiin. Jyväskyläläisen Cerubin Helsingin visiittiä olivat todistamassa mm. M.A.Numminen ja Kauko Röyhkä bändäreineen. Bändi aloitti introlla, jossa Riku ja Jokke lauloivat taustanauhan päälle. Biisi on ihan hyvä, mutta taustanauha kaipaisi hieman virittelyä. Lisäksi stemmat eivät kaikissa kohdissa osuneet aivan kohdalleen. Yleisössä oltiin kuitenkin eri mieltä: jo kymmenen sekunnin jälkeen kuului äänekäs "tää on vitun hyvä biisi" kommentti. Kun muu bändi asteli lavalle ja starttasi varsinaisen soiton, ei pienistä kömpelyyksistä ollut enää tietoakaan. Tiukkaa soittoa heti ensi tahdeista lähtien. Ahkera keikkailu on tehnyt yhtyeestä todella tiukasti yhteen soittavan. Tiukasta soitosta suuri kunnia kuuluu akselille Karkiainen-Auvinen. Kyseinen rytmiryhmä on soittanut lähes koko soittouransa yhdessä ja se kuuluu. Basistia ja rumpalia tuskin enää voi paremmin hitsata yhteen. Iskut osuvat kohdalleen justiinsa eikä melkein. Rytmiryhmän tiukka soitto antaakin vapauksia kitaristeille, jotka voivat heittää komppauksen sijasta välillä jotain "omaa". Silti kitaraosastokin toimii melko kurinalaisesti, tiukkaa runttausta tarvittaessa ja ilmavia pikkufillejä tarvittaessa.

Soundit olivat parhaat mitä olen tältä bändiltä kuullut. Ja näin voinen sanoa jonkin verran bändin historiaa tuntevana. Erityismaininnan ansaitsee todella hyvä erottelevuus. Esim. kumpikin kitara erottui itsenäisesti meluisimmissakin kohdissa. Teemun virveli oli juuri sellainen kun sen tällaisessa musiikissa pitää olla: Napakka. Muu rumpuosasto taisi olla lainakamaa, eikä toiminut aivan niin hyvin. Bassarin pitäisi tuntua kiveksissä, mutta ei tuntunut. Ponneton bassari vei jotain pois soitoltaan muuten hyvältä Karkiainen-Auvinen akselilta. Rikun akustinen ei kuulunut alussa lainkaan, ja tästä Niemelä huomauttikin. Tilanne parani vähän, mutta ei tarpeeksi. Tosin akustisen roolia tuskin oli kaavailtukaan isoksi. Laulu kuului hyvin, mutta miksaaja ei ilmeisesti ymmärtänyt että myös Jokke laulaa Leadia. Rikun stemmatessa Joken ääni "jäi alle".

Keikka kesti n.puoli tuntia ja oli AIVAN liian lyhyt. Ensimmäinen reaktio oli: "nytkö se jo loppui". Keikka vahvisti käsitystä siitä, että Cerubi on nimenomaan LIVE-orkesteri. Jostain syystä bändi ei ole vielä onnistunut levylle kahlitsemaan samaa tunnelmaa, mikä lavalla syntyy. Tämän parempaa näyttöä live-osaamisestaan ei bändi kuitenkaan enää voi näyttää. Jos kiinnostusta ei löydy niin a)oikeat ihmiset eivät ole sattuneet paikalle b)kunnon Rokkiin ei jostain syystä haluta enää panostaa tai c)formaattiradiot yms. ovat lopullisesti vieraannuttaneet tavalliset puukorvat kunnon musiikista. Ilmeisesti bändi tarvitsisi "pikkuhitin". Ahkera keikkailu tällaisilla esityksillä luulisi kuitenkin avaavan ovia..