KEIKAT / 2003-2004

KING CRIMSON, ANKKAROCK 2003, METALLICA, PAUL MCCARTNEY

KING CRIMSON, FINLANDIA-TALO 8.6.2003

Vuonna 1969 perustettu King Crimson saapui vasta nyt Suomeen, ja paikkana oli varsin erikoinen valinta kovaääniselle bändille. Power To Believe-kiertue promotoi samannimistä uutta albumia. Täten oli odotettavissa, että uuden albumin kappaleet olisivat suuressa roolissa.
Keikan alussa Fripp ilmestyi lavan reunaan, istui baarijakkaralle, laittoi kuulokkeet korviin ja soitti kitarastaan 5 minuuttia äänimattoa. Perinteinen Crimso-aloitus siis. Tämän jälkeen alettiin kahlata uuden levyn todella raskaita ja raastavia biisejä. Ja uusi levy taidettiin käydä kahden tunnin aikana täysin läpi. Muita biisejä olivat "ProzaKc Blues" The ConstruKction Of Light:lta, "Dinosaur" Thrakilta, "Elephant Talk" Disciplineltä ja "Red" Rediltä. Siis vain 1 biisi ennen Belewin aikaa! Ja kaksi viimeistä tulivat vasta toisessa encoressa. Ensimmäinen encore ei yleisöä "hiteillä" hellinyt.
Tämän keikan perusteella King Crimson on ehkä maailman raastavin live-orkesteri. Keikka oli rankin jossa olen koskaan ollut. Jatkuvaa raastavaa kitarointia ja perkussiokolinoita. Kuitenkin kaikki on harkittua ja soitannollisesti todella vaikeaa. Robert Fripistä on sanottava, että outo on! Mies istui koko keikan pimeässä nurkassa baarijakkaralla kuulokkeet päässä sivuttain yleisöön, kuin valvoen tilannetta. Edes yleisön osoittaessa suosiotaan seisaaltaan, mies ei tullut pimeydestä esiin. Todella outoa, kun muut jäsenet kumartelivat spottien keskellä. Adrian Belew soitti kitaraosuuksista yllättävän paljon, monet sooloistakin. Trey Gunn soitti pääosin Warr Guitaria, ja todella upeasti. Fripillä, Belewillä ja Gunnilla oli aikamoinen pedaaliviidakko edessään, ja pedaaleja käytettiin ahkerasti. Mm. Mellotron-osuudet soitettiin kitaralla! Mastelotto sai aikaan ison määrän kolinoita ja raapimista varsinaisen rummutuksen ohessa. Finlandia-talon luulisi olevan hyvän akustiikaltaan, mutta kovaäänisen bändin tilaksi se ei sovi, tai sitten miksaaja ei ollut ajan tasalla. Tosin Crimson äänimaailmakin on varsin moniääninen ja raastava.
Rankkuudestaan huolimatta, on sanottava että keikka oli pettymys. Syy tähän oli biisilista. Vain yksi biisi 70-luvulta! Klassikkoja olisi toivonut enemmän, mutta King Crimson pysyy tiukan tinkimättömässä yleisöä kosiskelemattomassa linjassaan.

ANKKAROCK, VANTAA 2-3.8.2003

Tänä vuonna paikalla oltiin vain lauantaina. Lipun hinnat olivat jälleen nousseet sen verran, että sunnuntai sai jäädä perinteestä poiketen väliin huonomman esiintyjälistansa takia. Paikalle saavuttaessa YUP oli jo aloittanut settinsä. YUP soitti uudella kolmannella lavalla (puistolava) miellyttävällä nurmikentällä. Alue ja välimatkat olivat siis laajentuneet edellisvuodesta. Tämä myös hajotti mukavasti väenpaljoutta, varsinkin kun myös puistoalueella oli anniskelualue. Tosin kapeat kulkureitit tukkeutuivat melko helposti esiintyjien välillä. Niin, takaisin YUP:n.. kunnon helleparran kasvattanut Jarkko Martikainen luotsasi bändiä tyylikkäästi. Bändi soitti todella hyvin vaikeatkin kuviot. YUP:n jälkeen tsekkasimme päälavalla soittaneen Don Huonot, joka oli YUP:n jälkeen melko vaisu. Viitisen vuotta sitten bändi huudatti stadionmaisin elkein koko festarin viimeisenä bändinä yleisömerta. Nyt vain "Hyvää yötä ja huomenta" sai yleisöltä aikaan kunnon reaktiot. Bändin uudet biisit eivät ainakaan minuun uppoa ollenkaan. Bändillä oli ylimääräinen kitaristi mukana, mahtaako Kie olla lähdössä bändistä??
Hellacopters ja Peer Günt edustivat kunnon perusasioita kunnioittavaa rockia. Kyseiset bändit kuitenkin luultavasti toimivat paremmin pienemmässä klubissa, vaikka varsinkin Hellacoptersilla alkaa olla jo isojen areenoiden elkeitä. Peer Güntistä jäi päällimmäisenä mieleen Erkinharju ja massiivinen rumpupatteristo. Ja mies se vaan jaksaa luottaa 80-luvulta peräisin olevaan hiustyyliin :).
Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus on nähty viime vuosina niin monesti, että bändi ei sinänsä tarjoa enää mitään uutta. Bändi kuitenkin toimii festariympäristössä ja soundit olivat hyvät. Laulu kuuluu ja kolme kitaraa murisee iloisesti puuroutumatta.
Flaming Sideburns menee samaan osastoon kuin Günt ja Helikopterit, ja bändillä on kyllä asenne kohdallaan. Itse kuitenkin toivoisin biiseihin vielä lisää tarttuvuutta, vai pitäisikö bändiin sittenkin tutustua paremmin??
Myös Zen Cafe on viime aikoina nähty ehkä liian usein, koska bändi ei kummemmin herättänyt mitään erikoisia tuntemuksia.
Illan ehkä odotetuin bändi oli kesän toisen suomenkeikkansa tekevä HIM. Humalaisen Ville Valon välispiikit olivat pitkiä, mutta mies kyllä lauloi hyvin. Muuten bändi kuulosti jotenkin sekavalta, eikä yleisökään kovin paljon riehaantunut esityksestä. Toisin oli Don Johnson Big Bandin kanssa! Siinä on tämän hetken kuumin livebändi Suomessa. Bändi sai aikaan todella hienon grooven ja varsinkin Lindgrenin lavaesiintyminen sai yleisön riehaantumaan. Lavan edessä oli täydet bileet! Bändin jälkeen jäi todella hyvä fiilis ja loppuilta menikin kallista olutta nauttien ja Sliippareille nauraen. Sliippareiden keikka oli juuri sitä legendaarista sekoilua, mistä bändi muistetaan. Ja hoitsut olivat tietenkin lavalla...
Kun kansa viimein illan pimentyessa lähti vaeltamaan pois alueelta, kuiva hiekka nousi isoksi pilveksi ja peitti kaikki harmaan pölyn alle. Kuvat Tero Lampiluoto
Ko (124K) YUP (82K)


METALLICA, OLYMPIASTADION 28.5.2004

Itselleni tämä oli ensimmäinen kerta kun pääsin todistamaan Metallicaa livenä. Vaikka bändin parhaat vuodet ovat takana, viimeisin St. Anger levy ja tiedot viime aikojen keikoista eivät kerro minkäänlaisesta löystymisestä. Kun 46 000 ihmistä tunkee yhtä aikaa samaan paikkaan, voitte kuvitella että Helsingin kaikki stadikalle johtavat väylät ja julkinen liikenne olivat täysin tukossa. Festarimeininkiä oli Kurvissa asti pahoinpitelyineen.
Lämppäri Slipknot soitti todella lujaa ja tässä vaiheessa alkoi mietityttämään, miksei tullut otettua niitä korvatulppia mukaan. Kun Blackened aloitti setin, olikin yllätys että Metallica soitti hevibändien mittapuulla varsin maltillisella volyymillä. Ehkä juuri tästä syystä soundit olivat hyvin erottelevat ja esimerkiksi laulu kuului todella hyvin. Paikkana oli miksauskopin nurkka. Yleensähän nimittäin tämän tyyppisillä bändeillä kitarat jyräävät kaiken muun alleen. Mutta Metallica onkin tätä nykyä ammattimainen stadionbändi.
Setti oli hengästyttävä marathon tämän genren hittejä. Lahjomaton selkäpii arvioi parhaimmin toimiviksi paloiksi Welcome Home (Sanitarium) ja Creeping Deathin. Myös puhkisoitettu Nothing Else Matters kuulosti sinisen taivaan alla todella hienolta. Ja keikan lopussa Seek And Destroy jätti todella hyvän fiiliksen. Yleisö lähti hyvin mukaan yksinkertaisiin huutoihin (esim. "Master!"), mutta pidemmät laulatukset eivät aina oikein lähteneet. Ylikorostetusti artikuloiva ja kohtelias ("Helsinki You're excellent group of people to play for!") Hetfield kuittasi yleisön osaamisen huvittavasti "That's right" huudoilla. Onen alussa nähtiin kunnon pommeja ja ilotulitusta ja näyttävää pyrotekniikkaa näkyi muutenkin silloin tällöin.
Hetfieldin kovaa komppausta ja yhtäaikaista laulua täytyy arvostaa. Mies on kuin ei kitaraa olisikaan, ja Metallican komppiosuudet eivät todellakaan ole helppoja. Hammetin kitara oli hiljaisemmalla, mikä ei kyllä tilusooloissa haitannut ollenkaan. "Sävelletyt" soolo-osuudet, jotka yleensä olivat tuplattuja, sen sijaan kuuluivat hyvin. Koska näkyvyys omalta paikaltani oli huono, suurimman osan keikasta joutui seuraamaan kahdesta isosta monitorista. Tämä on harmi, koska esim. Trujillo piti koko ajan omaa hauskaa lavashowtaan, ja kuvaajat tietenkin kuvasivat enemmän muita heppuja. On myönnettävä, että joissain biiseissä alkoi puuduttamaan, mutta yleensä seuraavan biisin riffin alkaessa paketti alkoi taas toimia. Reilun kahden tunnin aikana hyväntuulinen, kohtelias ja ennenkaikkea ammattimainen Metallica jätti itsestään hyvän kuvan ja tukun hienoja metallibiisejä.
hetfield (23K) trujillo (9K) 1.Intro
2.Blackened
3.Fuel
4.Harvester Of Sorrow
5.Welcome Home (Sanitarium)
6.Frantic
7.For Whom The Bell Tolls
8.I Disappear
9.St. Anger
10.Sad But True
11.Creeping Death
12.Battery
13.Wherever I May Roam
14.Nothing Else Matters
15.Master Of Puppets
16.One
17.Enter Sandman
18.Jump In The Fire
19.Seek And Destroy

PAUL MCCARTNEY, OLYMPIASTADION 17.6.2004

Viimeinkin! Macca suomeen! Odotus palkittiin sateessa kammottavan sirkusnumeron jälkeen kun Wings hitti Jet aloitti keikan. Toisena biisinä tullut Got To Get You In To My Life sai jo ihon kananlihalle. Maailmassa on vain yksi esiintyjä, joka voi heittää ilmoille näin uskomattoman biisilistan! Lisäksi settilistassa oli monia henkilökohtaisia suosikkeja joista osa sai ensiesityksensä livenä. Itseäni erityisesti säväyttivät Mm. You Won´t See Me, Maybe I´m Amazed, Blackbird ja For No One. Toisin kuin viime visiitillä 70-luvulla, Macca ei enää häpeile soittaa Beatles-biisejään. 60-luvun jälkeisen tuotannon osuus on nykysetissä yllättävän pieni. Harmi vaan että nihkeä yleisö sai aikaan edes jonkinlaista meteliä vain suurimpien hittien aikana. Itse kyllä huusin ääneni käheäksi. Kaiken lisäksi Macca nuoleksi yleisöä puhumalla varsin hyvin Suomea ja heiluttelemalla Suomen lippua. Siltikään ei yleisö innostunut. Hävetkää!
Täytyy vaan ihmetellä miehen ääntä, joka on täysin samanlainen kuin 60-luvulla. Balladit vedetään korkealta ja rokkipalat rähinällä. Ja mies on jo päälle kuudenkymmenen! Muuten aika pelkistetty lavashow saavutti kliimaksinsa Live And Let Dien aikana, jossa pommit, tulenlieskat ja ilotulitukset tehostivat musiikkia. Ainoat yleisönlaulatukset tulivat Hey Judessa, jonka lopun nanananaa saikin jonkin verran ääntä sadetakkiseen yleisöön. Pieni yllätysveto oli kunnon räminällä vedetty encore Helter Skelter.
Kentälle musiikki tuli melko suurella volyymilla, lujemmalla kuin pari viikkoa aiemmin esiintynyt Metallica! Soundeista ei ole suurempaa valittamista. Katsomoon oli kuitenkin kuulemma kuulunut melkoista puuroa.
Mielestäni keikkaa on täysin turha yrittää ylistää sanallisesti. Riittää kun katsoo biisilistaa. Henkilökohtaisesti luulen, että tämän parempaa konserttia en tule koskaan näkemään. Tällaisia väristyksiä on kenenkään vaikea pistää paremmaksi. Olympiastadionilla tapahtui jotain niin sanotusti elämää suurempaa. Harmittamaan jäi vain nihkeä suomalainen yleisö, joka toki oli mielissään keikan jälkeen, mutta täkäläiseen tyyliin keskenänsä.
  1. Jet
  2. Got To Get You In To My Life
  3. Flaming Pie
  4. All My Loving
  5. Let Me Roll It
  6. You Won´t See Me
  7. She´s A Woman
  8. Maybe I´m Amazed
  9. The Long And Winding Road
  10. In Spite Of All The Danger
  11. Blackbird
  12. We Can Work It Out
  13. Here Today
  14. All Things Must Pass
  15. I´ll Follow The Sun
  16. For No One
  17. Calico Skies
  18. I´ve Just Seen A Face
  19. Eleanor Rigby
  20. Drive My Car
  21. Penny Lane
  22. Get Back
  23. Band On The Run
  24. Back In The USSR
  25. Live And Let Die
  26. I´ve Got A Feeling
  27. Lady Madonna
  28. Hey Jude
    Encoret:
  29. Yesterday
  30. Let It Be
  31. I Saw Her Standing There
  32. Helter Skelter
  33. Sgt. Pepper´s Lonely Hearts Club Band / The End