BLACK SABBATH

"Rockin idea oli minulle aika selvä. Tiesin ulkomaisista Beatlesin ja Creedence Clearwater Revivalin, jota aikusetkin kuuntelivat, Black Sabbathin, joka oli viinaa juovien isojen poikien suosikki." (Ilkka Mattila, HS 26.5.2007)
"Nauhoitimme ensimmäisen levyn kahdessa päivässä. Niin sen pitäisikin mennä. Kakkoslevy äänitettiin viidessä päivässä ja kolmas viikossa. Ja nuo ovat edelleen myydyimmät albumimme. Me kirjaimellisesti menimme studioon, kasasimme soittovehkeet ja nauhoitimme levyt livenä." (Geezer Butler kirjassa Sabbath Bloody Sabbath)
"Kun Ozzy soitti levyn (Black Sabbath) vanhemmilleen, hänen isänsä kommentoi sitä tyyliin: 'Oletko varma että olet vetänyt pelkkää viinaa? Tämä ei ole musiikkia, tämä on omituista'" (kirjassa Sabbath Bloody Sabbath)
"En usko, että olisimme siihen aikaan mitenkään pystyneet auttamaan häntä. Se tie oli käyty loppuun. Häneltä oli mopo karannut täydellisesti käsistä. Emme itse olleet paljon paremmassa jamassa, mutta meillä homma pysyi sentään vielä hanskassa. Olimme kaikki kokaiinipöllyissä ja teimme mitä sattui." (Tony Iommi Ozzystä tämän erottua 1979, kirjassa Sabbath Bloody Sabbath)

BLACK SABBATH, 1970

1.BLACK SABBATH 2.THE WIZARD 3. WASP/BEHIND THE WALL OF SLEEP/BASICALLY/N.I.B. 4.A BIT OF FINGER/SLEEPING VILLAGE/WARNING 5.WICKED WORLD All songs written by Tony Iommi, John Osbourne, Terence Butler and William Ward except Warning by Ansley Dunbar

On tässä mahtanut olla ihmettelemistä vuonna 1970, kun levy alkaa sateenropinalla, ukkosella ja kirkonkelloilla. Ja kaiken lisäksi synkän oloisessa musiikissa lauletaan saatanasta ja Luciferista, puhumattakaan kansikuvasta! Black Sabbathin debyytti on erittäin merkittävä levy, koska tällä levyllä syntyi täysin uusi genre, joka poiki seuraavien vuosikymmenten aikana lukuisia alalajeja norjalaisesta kirkonpolttoheavystä stoner-rockiin. Sabbathin merkitys jälkipolville on monessa muussakin mielessä merkittävä. Juuret ovat kuitenkin tälläkin kertaa bluesissa, joka tällä levyllä vielä osittain kuuluu.
Tästä levystä on liikkeellä useita erilaisia painoksia, esim. omaltani puuttuu sinkkubiisi "Evil Woman". Lisäksi biisien järjestys ja nimeämiskäytäntö osien suhteen vaihtelee. Levyn aloittava "Black Sabbath" on ehdoton klassikko. Biisin riffissä käytetään tritonus-sointua, jonka kirkko kielsi keskiajalla pahuuden symbolina. Toinen levyn helmi on Geezerin säröisellä riffillä käyntiin polkaiseva "N.I.B.". Myös "Wicked World" tarjoaa kunnon jumitusta. Sanoitukset ovat kauhuleffahenkisiä, ja olivat pääosin Geezerin käsialaa.
Levy äänitettiin nopealla aikataululla ja halvalla, ja se myös kuuluu. Kokonaissoundi on vaatimaton ja äänitettäväksi on välillä kelvannut mikä tahansa jamittelu. Valmiita biisejä ei ole ilmeisesti ollut tarpeeksi, koska melkein puolet levystä on turhaa sooloilua, jamittelua ja idean pätkiä. Tästä huolimatta Iommin kitarasoundi on jo melko murea. Harvoissa tuon ajan levytyksissä törmää samalla tavalla raskaaseen kitarasoundiin. Iommin riffit ovat heavyn peruspilareita, ja lisäksi riffien välisiin taukoihin lisätyt fillit toimivat yhtenä Iommin tavaramerkkinä. Itseäni miellyttää erityisesti Iommin tuplasoolot, jotka ikäänkuin soitetaan unisonossa, mutta kaikissa kohdissa ei soitetakaan yhtenäisesti. Jälleen siis yksi tavaramerkki, jota jälkeenpäin on paljon apinoitu. Mainittakoon vielä, että Iommilta puuttuu pari sormenpäätä. Myös Geezer Butler tuo oman panoksensa Sabbathin soundiin. Aggressiivisesta soundista ja monia myöhempiä basisteja inspiroineista bassokuvioista ei voi erehtyä. Ozzy, joka esiintyy krediiteissä vielä oikealla nimellään, ei ole levyllä vielä parhaassa vedossaan, vaikka esim. "Oh no, no, please God help me!" - huuto on ihan legendaarinen. Ward on bändissä se kasvoton, soitannollisesti korvattavissa oleva rumpali.
Muusikkoina Sabbathin jäsenet eivät olleet yhtä taitavia kuin monet muut tuon ajan suuret nimet. Omaperäisyyttä hyvässä mielessä kuitenkin löytyy niin paljon, että merkitys jälkipolville on suurempi kuin Zeppelinin ja Purplen. Kriitikot eivät Sabbathille lämmenneet missään vaiheessa, mutta fanit ostivat jo tämän debyyttilevyn brittien top teniin. Jenkeissäkin levy alkoi myydä hyvin pienen viiveen jälkeen. Muutama heavymetal klassikko ja vaikutteet jälkipolville eivät kuitenkaan pelasta jäsentelemätöntä ja raakilemaista kokonaisuutta. Testaa: Black Sabbath


PARANOID, 1970

1.WAR PIGS (7:55) 2.PARANOID (2:47) 3.PLANET CARAVAN (4:24) 4.IRON MAN (5:53) 5.ELECTRIC FUNERAL (4:47) 6.HAND OF DOOM (7:07) 7.RAT SALAD (2:29) 8.FAIRIES WEAR BOOTS (6:13) All tracks composed by Iommi, Ward, Butler, Osborne

Black Sabbathin toinen levy "Paranoid" ilmestyi nopeasti ensimmäisen jälkeen syksyllä 1970. Suurelle yleisölle tämä levy on Sabbathin tunnetuin, lähinnä nimibiisinsä ansiosta, jota tuskin tarvitsee erikseen kenellekään mainostaa. Hapuilevalla introlla alkava levyn yksinkertaisin biisi on ehkä kaikkien aikojen suurin ja tunnetuin heavyhitti. Levyllä on kuitenkin muutakin klassikkotavaraa kuin nimibiisi. Alkuperäinen nimibiisi "War Pigs" monine osineen on ehdottomasti Sabbathin uran parhaimpia biisejä. Sanat ovat yllättävänkin poliittiset, vaikka Jumala ja Saatanakin mainitaan. "Planet Caravan" on levyn "balladi", mutta tunnelmaltaan jopa pelottava. Ozzyn efektoitu laulu, bongot ja muut efektit muodostavat hienon kokonaisuuden. Levyn toisessa sinkussa, "Iron Manissa", on todennäköisesti heavyhistorian tehokkain intro. "I am iron man"-huuto on aivan legendaarinen! Lisäksi biisin riffi on kaikkien headbangereiden unelma. Mm. Beavis & Butthead moshasivat tämän tahtiin. Albumin A-puoli on siis klassikkokamaa, mutta B-puolella taso laskee melkein ensimmäisen levyn tasolle. "Electric Funeralissa" ollaan huolestuneita ydinsodasta synkän riffin ajamana. "Hand of Doom" on Vietnamin sodan vastainen biisi, kuten "War Pigs", ja "Rat Salad" on turha instrumentaali. B-puolen paras biisi on levyn päättävä "Fairies Wear Boots", joka kertoo tositarinan siitä, kun Ozzy sai skineiltä turpaansa. Outro paljastaa, kuinka suoraan esim. Metallica on ottanut vaikutteita Sabbathilta.
"Paranoid" on kaikessa suhteessa parempi kuin edeltäjänsä. Vaikka biisit edelleenkiin koostuvat välillä täysin irrallisista osista, jamittelua on nyt jätetty vähemmälle ja biisien rakenteet ovat selvempiä. Sabbathin bassovoittoinen soundi oli tässä vaiheessa jo tavaramerkki. Iommin riffit ja fillit ovat entistä tiukempia ja Geezerin basso tykittää entistä paremmin. Ward ei aina pysy ihan tahdissa, mutta se ei menoa haittaa. Ozzy on kovassa vedossa ja ääni viiltää veitsen lailla. Fraasit, kuten "Oh Lord yeah" ja "All right now" nostavat hymyn huulille.
Kaikille ei Black Sabbath kuitenkaan uppoa. Syynä ovat välillä hapuileva soitto, tietynlainen yksinkertaisuus (riffi ja laulumelodia ovat yhtenäiset) ja saman riffin junnaus, josta kaikki eivät pidä. "Paranoid" on kuitenkin jatkumoa "Black Sabbathille", eli tässä luotiin koko raskaamman heavygenren perustuksia. A-puoli on klassikkotavaraa, mutta B-puoli on heikompi. Vaikka kokonaisuuden puolesta levylle voisi antaa huonommat pisteet, pisteitä nostaa ylöspäin tällä kertaa muutama täysin kiistaton klassikkobiisi.
Samannimisen sinkun siivittämänä albumi meni brittilistan kärkeen. Meren takana "Paranoid" julkaistiin melkein vuotta myöhemmin, mutta möi sielläkin lopulta 4 miljoonaa kappaletta. Jenkkilässä "Iron Man" oli kakkossinkku ja siitä tuli vielä isompi hitti kuin "Paranoidista". Testaa: War Pigs


MASTER OF REALITY, 1971

1.SWEET LEAF 2.AFTER FOREVER 3.EMBRYO 4.CHILDREN OF THE GRAVE 5.ORCHID 6.LORD OF THIS WORLD 7.SOLITUDE 8.INTO THE VOID Tracks 1,4,6,7,8 by Iommi / Butler / Ward / Osbourne; 2,3,5 by Iommi

"Master Of Reality" alkaa tehokkaasti luupatulla yskimisellä. Esittäjänä on Iommi, jolla meni tötsyt henkeen ja nauha pyöri. Intro sopiikin makeanhajuiseen "Sweet Leafin" teemaan, jossa Ozzy tunnusta rakkautensa "lehteä" kohtaan. Riffi on tietysti headbanger-kamaa. "After Foreverilla" bändi paikkaa yllättävästi saamaansa saatananpalvontaleimaa tunnustamalla kristillisyytensä. Lyhyt "Embryo" intro johtaa yhteen heavymetal-historian tiukimmista riffeistä. Tuhannet metalliriffit tämän jälkeen ovat kopioineet "Children Of The Graven" ylennetyssä C:ssä jurnuttavaa riffiä, ja myös hämäävän kauniit akustiset introt pesiytyivät tämän innoittamana metallibiisien alkuun. Iommi oli tajunnut, että riffissä voi hakata vaikka vain yhtä sointua, kunhan komppikäden rytmitys on sellainen, että päät alkavat notkumaan. Kitara ja basso on lisäksi viritetty alas, C#-vireeseen, joka entisestään lisää riffin raskautta. Vaikka Black Sabbath ei ollutkaan mikään pioneeri kitaraviritysten saralla, voi bändin sanoa olleen suurin vaikuttaja metallibändien tapaan laskea kitaran virettä. Biisin ansioita ovat lisäksi toimivat perkussiokolinat, kauhuleffamainen keskiosa ja aavemainen loppu. Biisi on siis ehdottomasti kaikkien aikojen parhaita metallibiisejä. Niin, ja aiheenahan oli taas pelko ydinsodasta.
Akustinen "Orchid" rauhoittaa tilanteen, mutta vain hetkeksi. "Lord Of This World" puskee jälleen junttariffiä ja Ozzy pohdiskelee uskonasioita. "Solitude" rauhoittaa taas ovelasti tilannetta balladin muodossa. Tunnelma on jälleen tutusti aavemainen ja Geezer soittaa hienosti bassoa. Levyn päättävä "Into The Void" on balladin jälkeen kuin isku vasten kasvoja, biisi on Sabbathin raskaimpia. Pääriffi jurnuttaa jälleen C#:ssa. Sanoituksissa tahdotaan rauhaa ja rakkautta: " Leave the earth to Satan and his slaves / Leave them to their future in their graves / Make a home where love is there to stay / Peace and happiness in every day" Myös stonerin viehtymys bensanpolttoteemoihin saattaa olla biisistä ("Rocket engines burning fuel so fast")lähtöisin?
"Master Of Realitylla" ei ollut samanlaisia hittejä kuin "Paranoidilla", mutta sen merkitys mm. metalliskeneen on merkittävä. Stoner-rockin tunkkainen ja raskas soundi on suoraan tältä levyltä. Levy on mielestäni Sabbathin levyistä "hevein", huolimatta kahdesta akustisesta palasta ja yhdestä balladista. Miinuksena on tosin Wardin välillä kömpelöt ja laahaavat rumpukompit, jotka hieman vesittävät tiukkoja riffejä. Sinkkubiisien puuttesta huolimatta levy ylsi molemmin puolin atlanttia miljoonamyyntiin ja top10-sijoituksiin. Testaa: Children Of The Grave


VOL 4, 1972

1.WHEELS OF CONFUSION 2.TOMORROWS DREAM 3.CHANGES 4.FX 5.SUPERNAUT 6.SNOWBLIND 7.CORNUCOPIA 8.LAGUNA SUNRISE 9.ST. VITUS DANCE 10.UNDER THE SUN Iommi/Ward/Butler/Osbourne

Jatkuva kiertue-elämä ja suosio alkoivat aiheuttaa varsinkin Wardille ja Ozzylle psyykkisiä ja fyysisiä ongelmia. Seurauksena kokaiinia alkoi kulua yhä enemmän. Vol 4-levyä äänitettiin useissa pätkissä kiertueiden välillä, ja kokaiinin käyttö tunnustetaan levyllä avoimesta useaan otteeseen. Levyn alkuperäisen nimenkin piti olla "Snowblind" samannimisen biisin mukaan, mutta levy-yhtiön vaatimuksesta albumin nimi muutettiin jo toista kertaa bändin historiassa.
Levyn aloittava "Wheels Of Confusion" on pitkä ja moniosainen "War Pigsin" tapaan. Keskeisenä osana on hitaasti jurnuttava yksinkertainen riffi. Biisin lopun instrumentaaliosuus (nimeltään "The Straightener") on hieno, Iommi soittaa ehkä parhaan päällekkäissoolonsa. Sinkkubiisi "Tomorrow's Dream" ei ole mielestäni bändin, eikä levyn parasta materiaalia. HC-faneja säikäyttäneet "Changes" ja "Laguna Sunrise" ovat melodisia balladeja, joihin on tungettu jousiakin täytteeksi. "FX" on täysin turha efektipelleily, mutta sen jälkeen tulee levyn kaksi ehdotonta helmeä, "Supernaut" ja "Snowblind". Edellisen riffi on Iommin parhaita ja saa taatusti pään nyökkymään, ja Ozzyn ääni viiltää korkealta ja kovaa. Tosin biisin ilmeisesti vitsiksi tarkoitettu väliosa ei uppoa. Jälkimmäisessä Iommi soittaa kertosäkeessä poikkeuksellisesti arpeggiona, mutta hienosti toimii. Loppuosan jouset tuovat myös lisäpontta biisin lopulle. Raskaat "Cornucopia" ja "Under The Sun" kärsivät ihmeellisen surkeista soundeista, mutta levyn päättävä "Under The Sunin" loppuosa (nimeltään "Every Day Comes And Goes") on jälleen mahtava päällekkäissooloineen. Taas yksi pätkä, jota myöhemmät metallibändit ovat lukuisaan otteeseen kopioineet.
Soundeiltaan "Vol 4" poikkeaa edeltäjistään. Tumma ja bassovoittoinen soundi on osin hylätty, vaikka toki Iommin kitara on edelleen raskaan kuuloinen. Suurin ongelma levyllä on kuitenkin soundin tason selvä vaihtelu. Iommin tavaramerkkiä, päällekkäissooloja viljellään ahkerasti. Geezerin panos ei jostain syystä levyllä ole kummoinen, mutta osasyynä saattaa olla Iommin välillä liiankin ylös miksattu kitara. Ozzyn ääni on pääosin kovassa kunnossa, vaikka välillä laulu kuulostaakin väsyneeltä. Mieshän ei tuolloin ainesta selvää päivää nähnyt. Ward on tutun epätarkka ja laahava, mutta onnistuu välillä tuomaan biisiin lisäjytkettä omalla soitollaan, esim. "Supernautissa".
Edelliseen kahteen albumiin verrattuna, "Vol 4" on sekä materiaaliltaan että soundeiltaan epätasaisempi. Kokonaisuutta toki parantavat muutamat tähtihetket. Top Ten albumihan tämäkin oli, ja myyntiluvut olivat 7-numeroisia. Kriitikot eivät tälle albumille lämmenneet, vaikka eivät edellisetkään levyt aikalaiskriitikoilta kovin mairittelivia arvoita saaneet. Testaa: Supernaut


SABBATH BLOODY SABBATH, 1973

1.SABBATH BLOODY SABBATH 2.A NATIONAL ACROBAT 3.FLUFF 4.SABBRA CADABRA 5.KILLING YOURSELF TO LIVE 6.WHO ARE YOU 7.LOOKING FOR TODAY 8.SPIRAL ARCHITECT All songs written and arranged by black sabbath

Monien mielestä SBS on Black Sabbathin mestariteos, ja jopa kaikkien aikojen heavylevy. Allekirjoitan ensimmäisen väitteen, SBS on mielestäni bändin paras levy. Bändin soundi ja tyyli on kuitenkin tällä levyllä muuttunut, ja olihan muutoksesta laajempaan ilmaisuun merkkejä jo edellisellä, epätasaisella "Vol 4" levyllä. Bassovoittoinen murina on hylätty täysin ja lisukkeina on akustista kitaraa, syntetisaattoreita ja perkussioita. Tämähän ei miellyttänyt kaikkia faneja, ja joidenkin mielestä "Paranoidin" ja "Master Of Realityn" jälkeen suunta oli alaspäin. Kuitenkin SBS:lla on Iommin parhaita kitarariffejä.
Levyn nimibiisi starttaa upealla riffillä, jonka päälle Ozzyn viiltävä ääni iskee. B-osa onkin yllättävästi akustinen, kunnes taas palataan pääriffiin. Iommin viritys on periatteessa dropped-d, mutta kitarat on vielä viritetty kokonaisuutena alaspäin. Biisin C-osassa (vai onko se jopa D?) Iommi käyttää virettä hyväkseen ja runttaa kahdella alimmalla kielellä riffin, jonka voi taas sanoa olevan tuhansien raskaan metallin riffien äiti. Biisin nimi tuli Melody Makerin otsikosta, ja teksti kertoo tähteyden tuomista ongelmista. Hieno biisi!
"National Acrobat" taas voisi olla pari vuotta aiemmin tehty biisi. "Fluff" on nätti akustinen instrumentaali. "Sabbra Cadabran" intro on kovin rock'n'roll henkinen, mutta Geezerin laskeva basso muistuttaa nopeasti, mikä bändi on kyseessä. Biisin reippaalle fiilikselle sopii bändille uudempi laulun aihe: nainen. Biisin tunnelma muuttuu kuitenkin yhtäkkiä kun progetiluttaja Rick Wakeman (mm. Yes)astuu peliin mooginsa ja pianon kanssa. Wakemanin esiintyminen levyllä kertoo omaa kieltään bändin halusta laajentaa ilmaisuaan. Myös "Who Are You" on poikkeuksellinen biisi, särökitaraa ei kuulla ollenkaan, vaan Geezer soittaa riffit syntikalla. Biisin kauhuleffamainen tunnelma kuitenkin sopii bändille. Levyn viimeinen biisi, "Spiral Architect" on ehkä bändin hienoin biisi, joka alkaa komealla akustisella introlla. Mahtipontisessa biisissä on sekä särö, että akustinen kitara, ja jopa jousia. Geezerin sanat ovat hämärät, mutta ilmeisesti DNA:n lisäillään juttuja..
Vaikka Iommin kitara ei enää murise samalla tavalla alataajuuksia, mielestäni kitarasoundi on kuitenkin hyvässä mielessä persoonallisen raskas ja sopii levylle. Ozzy on levyllä kovassa vedossa ja laulua on vielä tehostettu paikoin tuplauksilla ja efekteillä. Wardkin tuntuu soittavan paremmin kuin kertaakaan aiemmin, vaikka rumpusoundit eivät kovin hyvät olekaan. Miksauksen panoroinnin olisi voinut tehdä tasapainoisemmin.
Vaikka bändi yritti edelleen päästä eroon ensimmäisten levyjen satanistileimasta, bändille tarjottiin kansia, josta se ei voinut kieltäytyä. Etukannen 666 ja SS-joukoista muistuttavat kirjasimat aiheuttivat arvatenkin kauhean kohun, mutta ihme kyllä levy-yhtiö ei tällä kertaa muuttanut kantta. Kannet kruunaavat kokonaisuuden, joka on bändin ehjin. Musiikillisesti levy on Sabbathin tasaisin ja monipuolisin, vaikka heavygenren rajat ylittyvätkin. Vaikka levyllä ei ole varsinaista hittibiisiä, se myi erittäin hyvin. Klassikkolevyhän tämä on! Testaa: Spiral Architect
KLASSIKKO!

SABOTAGE, 1975

1.HOLE IN THE SKY 2.DON'T START (TOO LATE) 3.SYMPTOM OF THE UNIVERSE 4.MEGALOMANIA 5.THRILL OF IT ALL 6.SUPERTZAR 7.AM I GOING INSANE (RADIO) 8.THE WRIT All songs written/arranged by Black Sabbath

Vaikka SBS:a yleisesti pidettiin Sabbathin mestariteoksena, monet bändin uran alkupään fanit eivät sulattaneet uusia musiikillisia aluevaltauksia. Vaikka Sabotagen äänitykset ja tuotanto kestivät vuoden (debyytti äänitettiin kolmessa päivässä), levyllä on jopa raainta ja raskainta Sabbathia mukaan lukien kaikki bändin levyt. "Hole In The Sky" ja "Symptom Of The Universe" ovat todella raskaita riffihirmuja ja Sabotagella on Ozzyn uran parhaat heavylaulut. "Symptom Of The Universe" perustuu jälleen riffiin jossa Iommi pääosin hakkaa yhtä sointua. Biisin viimeinen säkeistö on tosin yllättävästi akustinen ja bossanovahenkinen. Ozzy kuitenkin laulaa yhtä raa'asti kuin alkusäkeissä. Instrumentaaleja levyllä on kaksi, akustinen "Don't Start" ja orkesterilla sekä kuorolla höystetty pelottava "Supertzar", joka toimi jonkin aikaa bändin keikkojen alkunauhana. Tuotanto näkyy myös biisien pituuksissa, mm. "Megalomania" ja "The Writ" ovat lähes 10-minuuttisia. "The Writ" on vihainen purkaus bändin vanhoille managereille. Ozzy oikeasti sai haasteen konsertin yhteydessä. Hitaalla tempolla alkava "Megalomania" lähtee kunnolla käyntiin vasta lehmänkellolla kolmen minuutin jälkeen ja jatkuu Ozzyn todella raa'alla laululla. Mm. "suck me!" ja "sting me!" huudot osien välissä kertovat omaa kieltään. Sanatkin taitavat kertoa aineiden kurimuksesta. Levyllä on myös bändin kaupallisin biisi, "Am I Going Insane (Radio)", josta ei kuitenkaan hittiä tullut.
Soundeiltaan Sabotage on raskas, mutta eri tavalla kuin esim. MOR. Iommi sooloilee huomattavasti vähemmän kuin aiemmilla levyillä. Rumpusounditkin ovat parantuneet. Tietynlainen ylituottaminen joissain sovituksissa ja biisien rakenteissa ei vähennä levyn raskautta. Ozzy laulaa kuin viimeistä päivää, korkealta ja raa'alla äänellä.
Levyn kannessa käytettiin edelliseltä levyltä tuttua kohua herättänyttä S-kirjasinta. Oma lukunsa on herra Ward, joka on kuvattu sekä edestä että takaa punaisissa sukkahousuissa ja nahkatakissa maha paljaana. Sabotage ei ollut myynnillisesti samanlainen menestys kuin aiemmat levyt, ja ehkä siksi se on bändin katalogissa suotta aliarvostettu. Testaa: Symptom Of The Universe


TECHNICAL ECSTASY, 1976

1.BACK STREET KIDS 2.YOU WON'T CHANGE ME 3.IT'S ALRIGHT 4.GYPSY 5.ALL MOVING PARTS (STAND STILL) 6.ROCK 'N' ROLL DOCTOR 7.SHE'S GONE 8.DIRTY WOMEN (Osbourne/Butler/Iommi/Ward)

Mentäessä kohti 70-luvun loppupuoliskoa, manageriongelmat ja päihteidenkäyttö alkoivat haitata Sabbathin työntekoa yhä enemmän. Varsinkin Ozzy ja Bill Ward olivat vakavasti päihdeongelmaisia. Sabbath ei huippuhetkinäkään ollut koskaan kriitikoiden suosikki, ja niinpä Iommi halusi laajentaa bändin ilmaisua monipuolisemmaksi. Kaikki nämä asiat yhdessä tarjosivat kovin huonot lähtökohdat uuden levyn teolle.
"Back Street Kids" avaa levyn lupaavalla sahaavalla riffillä. Rytmi heiluu melko mielenkiintoisesti ja Ozzynkin laulurytmitys on tutun laahaava. Kai tämä sitten on tahallista, koska heilunta jatkuu johdonmukaisesti koko biisin ajan. Syntetisaattorit vain latistavat kappaleen keskivaiheilla. "You Won't Change Me" alkaa myös lupaavan hitaalla doomriffillä, mutta biisi muuttuukin jylhäksi melodiaksi hieman muistuttaen Purplen "Child In Timea". "It's Alrightilla" laulajana esiintyy ensimmäistä ja viimeistä kertaa Bill Ward. Technical Ecstasylla on pahoja rimanalituksia, ja sitten biisejä jotka voisivat toimia hyvin jonkin toisen bändin levyllä. "Gypsyllä" yritetään ilmeisesti matkia Queenia ja "All Moving Parts":lla on clavinetia! Myös "Rock 'N' Roll Doctor" alkaa perinteisen synkällä Sabbath-riffillä, joka nopeasti unohdetaan ja siirrytään kamalan kapakkapianon ryydittämään rokkenroll-riffiin. Levyn päättävä "Dirty Women" sentään toimii korneista prostituutioaiheisista sanoista, ja lopun Beatles-venyttelyistä huolimatta. Itse laitan tämän biisin sinne Sabbath-klassikkojen joukkoon. Varsinkin soolo-osa ja sen keskiosan riffi potkii.
Iommi on tehnyt sormiharjoituksia ja nopeita sooloja kuuluu paljon. Useimmat niistä ovat ihan toimivia. Geezer vetää myös makeita bassolinjoja. Ozzyn laulu toimii varsinkin suoraviivaisimmissa numeroissa, joissa on hyvällä tavalla räkäistä asennetta. Melodisemmissa kappaleissa taas Ozzyn maneerit paljastavat laulajan puutteet monipuolisemmassa ilmaisussa. Levyn soundeissa on ihmeellistä sihinää diskanteissa. Kirkkaampaa soundia on ilmeisesti yritetty, mutta onneksi tietty sabbathmainen tunkkaisuus on vielä säilynyt.
Useimmat hyvät bändit ovat hyviä jossain tyylilajissa, harvat monessa. Tällä levyllä Sabbath on unohtanut lähes tyystin sen tyylilajin jonka se osaa, synkän riffittelyn. Nyt yritetään olla monipuolisia ja melodisia, ja käytetään syntikoita. Mm. Queen ja Beatles ovat kai olleet vaikuttajina. Hassua, koska Queenin ensimmäisillä levyillä taas kuuluu selviä Sabbath-vaikutteita. Levy ei kylläkään ole täyttä roskaa. Mutta se on melkoista roskaa Sabbath-levynä. Kyllä tässä on ollut faneilla sulattelemista kansia myöten. Moni biisi olisi kuitenkin sopinut helposti jonkin muun bändin levylle, joten ilman ennakko-oletuksia bändin tyylistä, tämä on ihan ok levy. Testaa: Dirty Women