JETHRO TULL:

THIS WAS, 1968

Ian Anderson:flute, mouth organ, claghorn, piano and singing. Mick Abrahams: guitar, nine string guitar and singing. Clive Bunker: drums, hooter and charm bracelet. Glenn Gornick:bass guitar.

1.MY SUNDAY FEELING(Anderson 3.38) 2.SOME DAY THE SUN WON'T SHINE FOR YOU (Anderson 2.42) 3.BEGGAR'S FARM(Abrahams/Anderson 4.19) 4.MOVE ON ALONE (Abrahams 2.00) 5.SERENADE TO A CUCKOO(Kirk 6.01) 6.DHARMA FOR ONE (Anderson/Bunker 4.11) 7.IT'S BREAKING ME UP (Anderson 4.56) 8.CAT'S SQUIRREL (Trad. arr. Abrahams 5.36) 9.A SONG FOR JEFFREY(Anderson 3.18) 10.ROUND (JT/Ellis 0.50)

Jethro Tullin debyyttialbumin nimi on osuva: Tämä Oli. Jopa levyn saatteessa painotetaan, että näin soitimme "silloin", mutta "asiat muuttuvat, eikö..". Ilmeisesti Andersonilla oli jo ollut selkeä visio siitä, mitä JT tulee olemaan. TW nimittäin ei kuulosta ollenkaan Tullilta! Lähinnä tulee mieleen Creamkopio, jonka huilistina ja solistina on Ian Anderson. TW on puhdas blueslevy Creamin hengessä. Oman leiman antaa kuitenkin jo tässä vaiheessa huilu. Blues-vaikutteet tulevat mitä ilmeisimmin Abrahamsilta, joka oli jo ennen Tullia saavuttanut jonkinlaista blues-statusta.
Anderson oli aloittanut huilun soiton vain muutamia kuukausia aikaisemmin, ja tätä taustaa vasten soitto on kyllä hyvää. Andersonin lahjakkuus näkyy jo selvästi. Huilunsoitto on kuitenkin varovaista verrattuna siihen mitä se myöhemmillä levyillä tulee olemaan. Tutut ähkimiset soiton välissä ovat kuitenkin jo mukana. Tullin managerit yrittivät saada Andersonia luopumaan huilustaan, mutta onneksi tämä piti pintansa, ja bändi pääsi äänittämään debyyttiään. Levy tehtiin halvalla ja se myös kuuluu. Soundit ovat todella tunkkaiset.
Levyllä on aika paljon jamittelua, mutta ainakaan minun mielestä Abrahams ei ole niin mainio kepittäjä, että jameja jaksaisi levyltä kauan kuunnella. Levyllä on myös Creaminkin levyttämä "Cat's Squirrel". Niin ja "Serenade To a Cuckoo" on ensimmäinen Andersonin opettelema kappale. Kaikesta huolimatta levy nousi brittilistan sijalle 10. Abrahams jätti bändin juuri ennen levyn jenkkijulkaisua. Jenkeissä levy ei menestynyt yhtä hyvin kuin briteissä, mutta kiertäminen poiki siellä jonkinlaisen kulttisuosion. This wasia ei ehkä ensimmäiseksi Tull-levyksi kannata hankkia, mutta vaihtoehtobluesin ystäville voi suositella. Testaa: My Sunday Feeling


STAND UP, 1969

Ian Anderson:flute, acoustic guitar, hammond organ, piano, mandolin, balalaika, mouth organ and singing. Clive Bunker:drums and all manner of percussion. Glen Gornick: bass guitar. Martin Lancelot Barre: electric guitar and flute on 2 and 9.

1.A NEW DAY YESTERDAY 2.JEFFREY GOES TO LEICESTER SQUARE 3.BOUREE 4.BACK TO THE FAMILY 5.LOOK INTO THE SUN 6.NOTHING IS EASY 7.FAT MAN 8.WE USED TO KNOW 9.REASONS FOR WAITING 10.FOR A THOUSAND MOTHERS. Songs Composed by Ian Anderson

Abrahamsin lähdettyä Anderson otti ohjat käsiinsä ja Stand Upilla soittaa aivan eri kuuloinen bändi kuin debyytillä. Kaikki tutut Tull-elementit ovat kohdallaan. Progressiivinen ote soittoon, folk/kansanmusiikkivaikutteet ja tietenkin huilu. Bluesista ei kuuluu jälkeäkään. Tällä levyllä on erityinen asema minulle, koska se oli nuorena poikana monesti ihmettelyn aiheena. Faija oli hankkinut vinyylin "Boureen" takia, ja vaikka en silloin musiikkia ymmärtänyt niin aukeavaa vinyylikantta tuli availtua. Nimittäin kun levyn avasi, hyppäsi sen sisuksista 4 pahvifiguuria, jotka esittivät bändin soittajia. Ei moista kekseliäisyyttä enää näe muovikoteloaikakaudella..
Itse musiikkiin..Andersonin kyvyt olivat todellakin tukahdutettuna This Wasilla, koska SU sisältää niin paljon parempaa materiaalia ja dynamiikan vaihtelua. Musiikkiin on otettu vaikutteita monista eri lähteistä, mutta silti se kuulostaa JUURI Jethro Tullilta. Levy starttaa Barren (tunkkaisella) progressiivisella kitarariffillä, ja koko bändillä on heti aivan erilainen lähestymistapa musiikkiin kuin TW:lla. Bunker ei tyydy yksinkertaiseen säestykseen ja Cornickin bassonsoitto on juuri sitä, mitä bassonsoitto tuohon aikaan parhaimmillaan oli, melodisia linjoja, jotka eivät jääneet vain "taustabassoksi". Kakkosbiisi jatkaa Jeffrey (tuolloin vielä bändin jäsenten ystävä) laulujen sarjaa. Ja nyt liikutaankin musiikillisesti aivan eri maastossa. Biisistä tulee mieleen leiritulilla soitettu kansanmusiikki. Kolmantena tuleekin Bachin "Bouree", joka on sovitettu lievästi sanottuna svengaavammaksi kuin alkuperäinen teos. Vaikka et ole Tullia muuten kuullut, TÄMÄN olet kuullut. Luulenpa että aika monet huilunsoittajat tapailevat ensimmäisinä nuotteina "Boureeta". Anderson on kehittynyt huilistina hurjasti ja vetää huilullaan jo aikamoista showta. "We Used To Know" kuulostaa kumman tutulta, ja tarkemmin kuunneltuna tulee mieleen, etteivät Eaglesin pojat muutamaa vuotta myöhemmin kuunnelleet vain tätä tehdessään erästä Hotel Californiaa... Levyn hienoin kappale on mielestäni "Reasons For Waiting" joka alkaa akustisella kitaralla ja komeilla huiluilla. Biisi enteilee paisumista pitkin matkaa ja lopussa pamahtaa komeaksi sinfoniaksi.
Soundipuolelle eivät parannukset ole yltäneet, vaan soundit ovat edelleen aika tunkkaiset ja levy kuulostaa jotenkin voimattomalta. Barre ei tosin vielä tänä päivänäkään ole saanut kitaraansa kovin siedettävää soundia. Barre sopii muuten hyvin toteuttamaan Andersonin progressiivisia kuvioita, mutta mikään kitarasankari hän ei ole.
Levy nousi välittömästi ilmestyttyään brittilistan ykköseksi ja pysyi siellä pari kuukautta. Myös atlantin takaa irtosi top20 sijoitus. Ei ihme, koska levyn materiaali on todella tasalaatuista, yhtään heikkoa biisiä ei ole. Himoitulta Topin sivujen klassikkotitteliltä ja viideltä pallerolta levyn pudottaa kuitenkin todella tökerö tuotanto. Kyllä minua levy-yhtiössä hävettäisi jos näin hyvää musiikkia julkaistaisiin näin huonolla äänellä. Testaa: Reasons for waiting


BENEFIT, 1970

1.WITH YOU THERE TO HELP ME 2.NOTHING TO SAY 3.ALIVE AND WELL AND LIVING IN 4.SON 5.FOR MICHAEL COLLINS, JEFFREY AND ME 6.TO CRY YOU A SONG 7.A TIME FOR EVERYTHING? 8.INSIDE 9.PLAY IN TIME 10.SOSSITY;YOU'RE A WOMAN. All songs written by Ian Anderson

Benefit tuntuu jotenkin välityöltä SU:n ja Aqualungin välissä. Levyllä toistaiseksi julkaisematon "Living In The Past"-single oli suurmenestys ja levy-yhtiö tietenkin vaati Andersonilta lopullista läpimurtolevyä. Anderson ei kuitenkaan kuunnellut vaan teki ilmeisesti hieman tahallaan jollain tavalla epäkaupallisen levyn. No, ei kai Tullia voi hittihakuisuudesta muutenkaan syyttää. Levylle on otettu uusi jäsen kosketinsoittimiin, John Evan. Näin Barrelle on jäänyt enemmän tilaa soittoratkaisuissa.
Levyn sointi on todellakin synkempi kuin SU:lla. Tyyli ei ole niin kimpoilevaa, vaan enemmän levylle valitun linjan mukaista. Kolmosbiisistä "Alive And Well And Living In" tulee todella läheisesti mieleen Wigwamin eräät jutut. Ja varmaan Wigut ovat Tullia kuunnelleetkin. Piano on biisissä tärkeässä osassa niinkuin monessa muussakin kappaleessa. Nyt koskettimet eivät ole enää Andersonin studiossa tekemiä päällekkäisäänityksiä. "Sonin" väliosa taas on silkkaa Beatlesiä. Biisimateriaali on tasaista, mutta aivan huippukappaleet puuttuvat. Anderson tuotti levyn ja käyttikin hyväkseen uusimpia studiotekniikoita, jotka tosin kuuluvat välillä häiritsevinäkin efekteinä. Soundiosasto on hieman parempaa kuin SU:lla, mutta kyllä parhaisiin tuon ajan soundeihin on vielä pitkä matka.
Levy oli Tullin levyistä ensimmäisenä miljoonamyyntiin yltänyt. Syynä ovat varmaankin "Living in the Past" ja Stand Upin menestys. Nimittäin Benefitiltä ainoa sinkkulohkaisu "Inside" ei mitään hittikamaa ole, vaikkakin on todella hyvä biisi. Hieman nuivasta arvostelusta ei kannata hämääntyä. Jos pidät Jethro Tullista, pidät aivan varmasti myös tästä levystä! Testaa: Sossity:You're a woman


AQUALUNG, 1971

Ian Anderson:Flute, acoustic guitar and voice. Clive Bunker:A Thousand drums and percussion. Martin Barre:Electric guitar and descant recorder. John Evan:Piano, organ and mellotron. Jeffrey Hammond: Bass guitar, alto recorder and odd voices.

1.AQUALUNG(Ian Anderson/Jennie Anderson) 2.CROSS EYED MARY 3.CHEAP DAY RETURN 4.MOTHER GOOSE 5.WONDR'ING ALOUD 6.UP TO ME 7.MY GOD 8.HYMN 43 9.SLIPSTREAM 10.LOCOMOTIVE BREATH 11.WIND UP (Ian Anderson)

Tämä on SE Jethro Tull levy. Hieman vaisun Benefitin jälkeen Anderson ryhdistäytyi ja tuloksena on Tullin tunnetuin levy. Taitaa olla sekä kaupallisesti että taiteellisesti menestynein Tull-albumi(?). Cornickille Anderson antoi Benefitin jälkeen kenkää koska mies juhli liikaa! Juhliminen ei ilmeisesti kuulunut 70-luvun rock-maailmaan..Tilalle on tullut bändin ystävä Jeffrey Hammond joka on jo aiemmilla levyillä tullut tutuksi. Hämmästyttävää on se että Hammond ei ollut aikaisemmin soittanut bassoa, ja Aqualungilta löytyy melko vaikeitakin kuvioita. Itse levyä voidaan kai kutsua teemalevyksi jonka teemana on varsin kriittisesti käsitelty uskonnon rooli yhteiskunnassa. Anderson on kehittynyt myös tekstittäjänä ja monet tekstit todellakin laittavat ajattelemaan. Anderson itse kumosi aikanaan teemalevy-käsitteen ja väitti että kyseessä on vain kasa lauluja.
Levy startaa ehkä Tullin parhaalla riffillä. "Aqualungin" progressiivinen alkuriffi jää heti ainakin minun päähäni. Kappaleen tunnelma muuttuu yhtäkkiä kun Barren sähkökitara muuttuu Andersonin akustiseen ja kaiutettuun lauluun ja Evanin Pianoon. Kohta vaihdetaan taas osaa täysin erityyppiseen tunnelmaan. Tämän jälkeen jälkimmäisiä osia vielä varioidaan. Dynamiikka on kohdallaan kun akustisesta osasta palataan alkuriffiin. Vaihdon jyrkkyys toimii todella tehokkaasti. Kakkosbiisi jatkaa samoissa tunnelmissa. Huomiollepantavaa on Andersonin laulutavassa tapahtunut muutos. Laulu on aggressiivisempaa ja teatreaalisempaa ja Anderson varioi äänellään kun kertojan rooli vaihtuu. Alun killereiden jälkeen tunnelma vaihtuu Stand Upilta tuttuihin folktunnelmiin joissa pääroolissa ovat Andersonin akustinen ja ääni. Pientä Black Sabbath-tunnelmaakin löytyy "My Godista". Levyn hitti on "Locomotive Breath", joka on tunnetuimpia Tull-biisejä. Kappale on Jethro Tulliksi yksinkertainen mutta se Barren dempattu kitara toimii aina! Sävellykset ovat kauttaaltaan niin hyviä, että täytyy ihmetellä pantattiinko Benefitiltä jotain. Muistetaan kuitenkin, ettei Benefitilläkään huonoja biisejä ollut.
Soundit ovat jälleen hieman paremmat kuin edellisellä levyllä. Paikoin on jopa todella hyviä hetkiä soundillisesti lähinnä akustisen ja perkussioiden osalta. Stand Upista ollaan tultu paljon eteenpäin mutta miltä mahtaisi "Aqualunginkin" aloitus kuulostaa jos Barre osaisi säätää vahvistintaan tms.
Niinkuin tuli mainittua, levy menestyi. Jenkkilästäkin irtosi ensimmäinen top10 sijoitus. Nyt täytyy muistaa, ettei Aqualungkaan ole mitään tavanomaista rock-musiikkia. Jos et ole tutustunut Jethro Tulliin, tee hyvä ihminen itsellesi palvelus ja osta tämä levy! Testaa: Aqualung


THICK AS A BRICK, 1972

Ian Anderson. Martin Barre. John Evan. Jeffrey Hammond. Barriemore Barlow.

1.THICK AS A BRICK (1) 22:45
2.THICK AS A BRICK (2) 21:05

Ärsyyntyneenä puheista joiden mukaan Aqualung oli teema-albumi, Jethro Tull päätti tehdä omien sanojensa mukaan "kaikkien teemalevyjen äidin". Ja sellainen TAABista tulikin, jos Sgt Pepper jätetään laskuista. Aqualung-kiertueen jälkeen Bunker lähti bändistä ja uudeksi rumpaliksi tuli Barriemore Barlow. TAABilla Anderson on laajentanut soitinvalikoimaansa ja soittaa huilun ja kitaran lisäksi myös viulua, saksofonia ja trumpettia.
Levy on todellakin teemalevy kaikella mahdollisella tavalla. Levyllä on vain yksi kappale, joka jakaantui vinyylin molemmille puolille. Kertojana on 8-vuotias Gerald Bostock ja teksti käsittelee pikkukaupungissa tapahtuvia asioita. Monet ihmiset todellakin luulivat että Bostock on todellinen henkilö. Teksti kuitenkin perustuu Andersonin lapsuuden kokemuksiin. Levy oli pakattu pikkukaupungin sanomalehdeksi, jossa on paljon artikkeleita jotka sivuavat itse musiikin tekstiä. Bostock itse esiintyy tietenkin etusivulla. Sanomalehden artikkelit olivat Andersonin, Hammondin ja Evanin kirjoittamia ja niiden kirjoittamiseen meni enemmän aikaa kuin itse musiikin tekoon! Juttujen lukeminen pienestä cd-vihkosesta on tuskallista, mutta jutut ovat kirjoitettu Python-tyyppisellä brittihuumorilla ja kertovat pikkukaupungin tapahtumista. Amerikkalaisille tekstit eivät koskaan auenneetkaan.
Levyn musiikki on puhdasta progea. Aikaisemmatkin Tull-levyt olivat enemmän tai vähemmän progressivisia, mutta TAAB on yksi progen kulmakivistä. Musiikki on niin monimutkaista kuin musiikki voi olla menemättä kuitenkaan itsetarkoitukselliseen kikkailuun. Tahtilajit vaihtuvat tiuhaan ja pitkät instumentaaliosuudet jakavat lauluosuudet. Erityisen virkistävää on se, että musiikki on täynnä hyviä sävellyksiä ja ideoita. Luulenkin että levystä voi pitää, vaikkei proge muuten iskisikään. Soolo-osuudet kuulostavat sävelletyiltä, eivätkä taidonnäytteiltä. Mehukkaita hetkiä tarjoavat mm. Evanin ja Andersonin yhteissoolot. Levy ei sinänsä esittänyt mitään innovatiivista, mutta ideat on pakattu sellaiseen muotoon ettei voida puhua suuruudenhulluudesta jota monilla progebändeillä jo tuohon aikaan esiintyi. Esimerkiksi Rush on ottanut tältä levyltä paljon vaikutteita. Monet Rushin tavaramerkiksi muodostuneet rytmitykset löytyvät TAABilta.
Soundit ovat hyvät. Ensimmäistä kertaa JT on saanut tuotantoonsa oikeanlaista voimakkuutta. Dynamiikka on huipussaan, hiljaiset ja äänekkäät kohdat on todella haluttu erotella toisistaan. Oikeastaan jokainen soittaja venyy loistaviin esityksiin. Hammondkin melko tuoreena basistina venyy aikamoisiin suorituksiin. Bändin osaamisesta kertoo se, että musiikki saatiin toimimaan myös livenä.
Levy nousi USAssa levylistan ykköseksi. Taakse jäi mm. Neil Youngin Harvest. Levyn myötä JT saavutti kansainvälisen "superbändi"-aseman. 1972 JT oli suosionsa huipulla. Tämän jälkeen kiinnostus tämän tyyppistä musiikkia kohtaan vaimeni vaikka JT tekikin jatkuvasti laadukkaita levyjä.


LIVING IN THE PAST, 1972

1.SONG FOR JEFFREY 2.LOVE STORY 3.CHRISTMAS SONG 4.LIVING IN THE PAST 5.DRIVING SONG 6.BOURÉE 7.SWEET DREAM 8.SINGING ALL DAY 9.TEACHER 10.WITCH'S PROMISE 11.INSIDE 12.JUST TRYING TO BE 13.BY KIND PERMISSION OF 14.DHARMA FOR ONE 15.WOND'RING AGAIN 16.LOCOMOTIVE BREATH 17.LIFE IS A LONG SONG 18.UP THE 'POOL 19.DR. BOGENBROOM 20.FOR LATER 21.NURSIE

Kokoelmalevyt ovat yleensä aika kyseenalaisia arvosteltavia. LITP ei ole kuitenkaan ihan tavallinen kokoelma joten arvosteltakoon se nyt ainakin jotenkin. Viimeistään Aqualung hankki yhtyeelle paljon valtavirtafaneja, mutta TAAB suosiostaan huolimatta taas karkoitti monia monimutkaisuudellaan. Niinpä levy-yhtiö julkaisi LITPin näyttääkseen että Tullilla on helpomminkin lähestyttävää materiaalia. Albumi oli alunperin tuplalevy. Siinä on muutama aikaisemmin julkaistu albumiraita, mutta pääosin materiaali koostuu albumilla julkaisemattomasta materiaalista. Jäännösmateriaalista ei kuitenkaan ole kyse, mm pari vuotta aikaisemmin julkaistu "Living in the Past" hittisinkku ei aikanaan päätynyt albumille. Lisäksi alkuperäisen kakkosvinyylin ensimmäisen puolen täyttää livemateriaali.
Kuten tällaisissa levyissä yleensäkin, kokonaisvaikutelma on hajanainen. Liveosuutta lukuunottamatta levylle valitut biisit ovat melko lyhyitä (valintakriteeri?), mutta silti sekaan mahtuu kovin monenlaista palaa, mikä tietysti on tuttua muiltakin Tull-levyiltä. Nyt kappaleet ovat monen vuoden ajanjaksolta joten levystä jää välttämättä tilkkutäkkimäinen fiilis. Kappaleet on uudelleenmiksattu ja sillä onkin saatu varsinkin joihinkin varhaisempiin äänityksiin uutta puhtia, mutta perussoundi on tietenkin monen vuoden ajanjaksolla muuttunut joten sekin saa aikaan samaa tilkkutäkkiefektiä.
Yksittäiset biisit kuitenkin toimivat ja levy osoittaa jälleen kuinka tasaista Andersonin materiaali tuolloin oli. Ja kuten saattaa arvata, levy oli tietenkin jättimenestys. Testaa:Dr. Bogenbroom


A PASSION PLAY, 1973

APassionPlay.jpg

Ian Anderson:Vocal, acoustic guitars, flute, soprano and sopranino saxophones. Martin Barre: Electric guitar. John Evan:Piano, organ, synthesizer, speech. Jeffrey Hammond-Hammond:Bass guitar, vocal. Barriemore Barlow: Drums, timpani, glockenspiel, marimba.

PassionPlayllä Anderson päätti toistaa TAABilla hyväksi havaittua(?) kaavaa: yksi kappale/levy riittää. Levy tosiaankin koostuu vain yhdestä polveilevasta kappaleesta, jonka jakaa huumoripitoinen loru "The Story Of The Hare Who Lost His Spectacles". Rakenteeltaan PassionPlay vastaa hyvin paljon TAABia. Mutta kun kehuin TAABia siitä, että siitä ei paistanut musiikin monimutkaisuuden itsetarkoituksellisuus, niin samaa ei voi sanoa PPlaystä. Mieleen tulee aika nopeasti, että kaikki sovitukset on tarkoituksella tehty mahdollisimman monimutkaisiksi. Ja kun itse ideatkaan eivät ole lähelläkään sitä tasoa kuin TAABilla, niin levy voi olla aika rankka kuuntelukokemus. Levyn teemana on se, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Kuten aiheesta saattaa päätellä, levy on synkempi kuin Tullin muut levyt.
Eli progeahan tämä on, todellakin. Erotuksena aikaisempiin levyihin on myös reipas syntetisaattoreiden käyttö. Aiemminhan Tull on ollut varsin maanläheistä, ja avaruussoundit eivät oikein istukaan bändin soundiin. Välillä on jopa todella ärsyttäviä syntikkapiikkejä. Yleissoundi on jotenkin voimattomampi kuin TAABilla, ja Barre on jälleen vauhdissa tutun ponnettoman kitarasoundinsa kanssa. Mutta soittotaitoa ja instrumentaaliosia tältä levyltä löytyy!
Itselleni täysin käsittämätön asia on se, että levy meni aikanaan Jenkkien listaykköseksi. Ajat ovat olleet oudot, kun täydellisen epäkaupallinen suoritusproge jossa ei ole ole edes yhtään kunnolla mieleenjäävä teemaa, menee Jenkkien ykköseksi. Ja katsokaa Billboardia nyt! Tuo kuitenkin kertoo Tullin valtavasta suosiosta tuolloin. Tämä levy jäikin sitten viimeiseksi listakärjeksi.
Tämä on tosifaneille. Kyllä levyltä koukkuja löytyy kun jaksaa kärsivällisesti kuunnella, mutta en suosittele ihan ensimmäisten Tull-levyjen joukkoon.


WAR CHILD, 1974

APassionPlay.jpg

Ian Anderson:Vocals, flute, acoustic guitar, alto, soprano and sopranino saxophones. Martin Barre:Electric and spanish guitars. John Evan:organ, piano, syntesisers and piano accordion. Jeffrey Hammond-Hammond:Bass guitar and string bass. Barriemore Barlow:Drums, glockenspiel and sundry percussion devices.

1.WARCHILD 2.QUEEN AND COUNTRY 3.LADIES 4.BACK-DOOR ANGELS 5.SEALION 6.SKATING AWAY ON THE THIN ICE OF THE NEW DAY 7.BUNGLE IN THE JUNGLE 8.ONLY SOLITAIRE 9.THE THIRD HOORAH 9.TWO FINGERS. All songs composed by Ian Anderson except: Sealion lyrics by Jeffrey Hammond-Hammond.

Passion Play ja War Child kuuluvat yhteen, vaikka se ei musiikista kuulukaan. Anderson nimittäin suunnitteli tuolloin elokuvaa joka perustuisi Passion Playn tytön tarinaan. Elokuvan nimeksi piti tulla "Warchild". Elokuvaa ei (onneksi) toteutettu, mutta musiikkia siihen ehdittiin äänittää iso kasa. Niinpä mukana on taas David Palmerin orkesterointeja. Orkesteroinneista huolimatta War Child ei kuulosta soundtrackilta, vaan ihan oikealta levyltä jolla Jethro Tull palasi taas normaalimittaisten kappaleiden pariin.
Orkesterointien lisäksi War Childilla kuullaan muutenkin monipuolista soitinarsenaalia, kuten haitaria. Levy on tuttua Jethro Tullia, sävellykset on monimutkaisia ja polveilevia, ja eri tyylilajeja, kuten keskiaikaisuutta ja folkkia sekoitetaan mukaan. Soittajat pääsevät taas loistamaan, vaikka Anderson huilun, saksofonien ja akustisen kanssa, onkin hallitsevana soittajana. Sooloilua sinänsä on vähän, mutta jo polveilevat säkeistöt antavat soittajille vapauksia. Lisäksi instumentaaliosuudet ovat pääosin sävellettyjä. Sovitukset ovatkin kautta linjan erinomaisia orkesterointeja myöten. Jethro Tull onkin niitä harvoja bändejä, jotka ovat saaneet orkesteroinnit tässä mittakaavassa sovitettua luonnolliseksi osaksi bändin musiikkia. Barren sooloilusta nyt en sinänsä hirveästi välitäkään. Lisänä on muutama radioystävällisempi biisi, kuten "Bungle In The Jungle" ja "Skating Away..."
Monet levyn kappaleista käsittelevät sotaa tai väkivaltaa, mutta osansa saavat myös kriitikot. "Only Solitairessa" Anderson purkaa tuntojaan kriitikkoja kohtaan, joiden piikit melkein saivat miehen keskeyttämään levyä edeltävän jenkkikiertueen. Levyn soundeista ei ole oikein erityistä sanottavaa. Soundit eivät ole huonot, mutta eivät mainittavan hyvätkään. Kaikki instrumentit ovat kuitenkin mukavasti tasapainossa ilman että jokin instrumentti hallitsee äänikuvaa. Parempaankin erotteluunkin on kuitenkin tuolloin pystytty. Häiritseviä ovat edelleen jo Passion Playltä tutut syntikkapiikit, jotka mielestäni eivät sovi muuhun soundimaailmaan.
War Child oli Jethro Tullin viimeinen erittäin hyvin menestynyt levy. Jenkkilistalla se meni listan kakkoseksi. Myyntiä avitti "Bungle In The Jungle", josta tuli Jenkeissä hitti.
War Child on erinomainen Jethro Tull-levy, koska se tarjoaa kuunneltavaa sekä progefanille, että suorempaan musiikkiin tottuneelle kuulijalle. Varsinaisia heikkoja kohtia levyllä ei ole, mutta keskinkertaisempia kappaleita on mukaan eksynyt. Joka tapauksessa levy paranee useamman kuuntelukerran jälkeen, joten uuden kuulijan kannattaa olla kärsivällinen. Testaa: WarChild


MINSTREL IN THE GALLERY, 1975

minstrel.jpg

Ian Anderson sang and played acoustic guitar and flute. Martin Barre played electric guitars. John Evan played piano and organ. Jeffrey Hammon-Hammond played bass guitar and string bass. Barriemore Barlow played drums and percussion.

1.MINSTREL IN THE GALLERY 2.COLD WIND TO VALHALLA 3.BLACK SATIN DANCER 4.REQUIEM 5.ONE WHITE DUCK / O¹= NOTHING AT ALL 6.BAKER ST MUSE including: Pig-Me and the Whore, Nice Little Tune, Crash-Barrier Waltzer, Mother England Reverie 7.GRACE All compositions by Ian Anderson.

"Minstrel In The Galleryn" teema pyörii keskiaikaisten kiertävien laulajien, minstrelien, ympärillä. Tosin levyn tarinoita on hieman päivitetty nykyaikaan. Levy onkin kokonaisuutena Tullin akustisimpia levyjä, mutta proge ja sähköinen rock ovat kuitenkin edelleen vahvasti läsnä. Anderson siis on ottanut vanhan soittajaperinteen ja lisännyt siihen nykyaikaisempia elementtejä. Nimibiisin tarina käydään ensin läpi akustisen ja huilun säestyksellä. Tämän jälkeen tarina käydään läpi uudelleen sähköisesti ja täysin eri biisinä. Sähköinen osa alkaa varsinaisella progeilulla, jossa varsinkin Barre ja Barlow esittävät soitto-osaamistaan. Lehmänkellolla lähtevä rokimpi osa sen sijaan on sävellyksellisesti levyn parasta antia. Jethro Tullhan todella rokkaa, ja Hammondiakin kuullaan taas pitkästä aikaa. "Cold Wind To Valhalla" noudattaa samaa jakoa, jossa akustisen alun jälkeen siirrytään progressiivisempaan ja sähköiseen ilmaisuun. Kakkosbiisin ideat vain eivät yllä nimibiisin tasolle. Täysin akustisia kappaleita ovat hieno "Requiem" ja "One White Duck/..", sekä levyn lopettava, outromainen "Grace". Lähes 17-minuuttinen "Baker St Muse" muistuttaa, että bändi ei ole unohtanut pitkiä progejärkäleitä.
Vaikka MITG on melko akustinen levy, on se paljon vaikeampi kuin radioystävällisempi "War Child". Yhtäkkiset hyppäykset melodisesta akustisesta soitosta nyrjähtäneisiin progeriffeihin, eivät varmasti miellytä keskivertokuulijaa. Vaimo ainakin huokaisi automatkalla helpotuksesta kun tämä levy viimein loppui (keskenhän sitä ei voinut missään nimessä jättää). YUP:n nimitys Suomen Jethro Tulliksi johtaa muuten mielestäni juuri tähän levyyn.
"War Childilla" alkanut orkesterointien käyttö jatkuu MITGillä. Martin Barrella on selvästi aiempaa parempi kitarasoundi, ja sähköisissä osissa Barrella onkin näkyvin osa. Barren osalta MITG onkin mielestäni Tullin paras levy. Myös Barlow heittää totuttua raskaampia tomifillejä ja polkee bassaria. Myös Barlowlla on muutamia herkullisia bassokuvioita. Soitannollisesti bändi on siis ehkä parhaassa vedossaan, vaikka parhaat hetket keskittyvätkin levyn nimibiisiin.
Kuten sanottu, MITG oli edeltäjään huomattavasti vaikeampi levy, ja kun progekaan ei enää ollut kovin suosittua, levyn myyntiluvut olivat pettymys. Jenkeissä irtosi vielä parhaimmillaan albumilistan 7. sija. Joidenkin Tull-fanien mielestä MITGillä bändi on parhaimmillaan. Hyvästä soitosta huolimatta levyn sävellykset ja ideat eivät kanna koko levyn ajan. Testaa: Minstrel In The Gallery