LED ZEPPELIN:

Otteita Stephen Davisin kirjasta "Jumalten vasara - saaga Led Zeppelinistä":
"Nantesin keikan jälkeen Bonzo ei ollut tyytyväinen takahuoneen tarjoiluun. Hän tarttui isoon puunuijaan, jolla yleensä takoi sinfoniagongiaan, ja tuhosi kolme backstagena käytettyä asuntovaunua."
"Robert yritti saada (hotellissa) hieman maitoa teehensä, mutta hänelle sanottiin, ettei sitä ole. Niinpä roudarit päästettiin irti. He irrottivat ovet saranoiltaan ja siirtelivät niitä ympäriinsä. He ruiskuttivat paloletkuilla kaksi kerrosta läpimäriksi. He tukkivat vessanpöntöt ja tuhosivat huonekalut. He terrorisoivat muita vieraita."
"..samaan aikaan Bonzo ja roudarit harjoittivat jokavuotista hotellin mielivaltaista tuhomisrituaaliaan. Kokonaisten sviittien huonekalut lensivät alas parvekkeelta ... Zeppelinin lempipuuhana oli saada aika kulumaan katselemalla, kuinka korkealta pudotettu iso väri-tv räjähti sirpaleiksi jalkakäytävälle .. hotellin johtaja huomautti haikeana, että hänkin oli aina halunnut heittää tv:n ulos ikkunasta. "No anna palaa meidän piikkiin", Grant (manageri) laukaisi. "
"Silloin tällöin Bonzolta karkasi homma täysin käsistä. Lennolla Detroitiin hän oli umpijurrissa ja synkkä. Yhtäkkiä, ilman mitään syytä, hän nappasi silmälasit Atlantic Recordsin paikalliselta johtajalta ja rikkoi ne paljain käsin, minkä jälkeen hän talloi linssit sirpaleiksi matolle. "

LED ZEPPELIN, 1969

lz1.jpg

John Bonham:drums, tympani, backing vocal. Robert Plant:lead vocal, harmonica. Jimmy Page:electric guitar, acoustic guitar, pedal steel guitar, backing vocal. John Paul Jones:bass, organ, backing vocal.

1.GOOD TIMES BAD TIMES (Page, Jones&Bonham 2:46) 2.BABE I'M GONNA LEAVE YOU (Bredon/Page&Plant 6:41) 3.YOU SHOOK ME (Dixon&Lenoir 6:28) 4.DAZED AND CONFUSED (Page 6:26) 5.YOUR TIME IS GONNA COME (Page&Jones 4:14) 6.BLACK MOUNTAIN SIDE (Page 2:05) 7.COMMUNICATION BREAKDOWN (Page, Jones&Bonham 2:27) 8.I CAN'T QUIT YOU BABY (Dixon 4:42) 9.HOW MANY MORE TIMES (Page, Jones&Bonham 8:28)

Led Zeppelin syntyi Yardbirdsin raunioista ja olikin ensin nimeltään New Yardbirds. Jäsenten ammattimaisuus näkyi jo siitä kuinka nopeasti bändi kasattiin. Pari viikkoa harjoittelua, sitten kiertueelle ja arvokkaan levydiilin myötä levyä tekemään. Debyyttiä tehtiin vain 30 tuntia, mikä ei todellakaan kuulu levyllä. Zeppelinistä tuli yksi 70 luvun vaikutusvaltaisimmista bändeistä, ja bändiä pidetään varsinkin heavymetallin pioneerina. Tavallaan käsityksen ymmärtää, tavallaan ei. Bändin kivijalka oli tiukasti bluesissa, joka kuuluu varsinkin tämän levyn kahdella coverilla. Zeppelinin arvoa vähentää asia, jota monet eivät välttämättä tiedä. Nimittäin monet Pagen "riffitehtaan" biiseistä olivat melko röyhkeitäkin plagiaatteja. Hieno "Babe I'm Gonna Leave You" merkattiin ensin merkinnällä trad. arr. by Page, mutta lopulta Anne Bredon sai oikeuden kautta nimensä levyyn. Intialaisvaikutteinen "Black Moutain Side" taas on aikaisemminkin äänitetty folksävelmä. Rankempi "Communication Breakdown" johtaa Eddie Cochranin "Nervous Breakdown":iin. Hienon tummanpuhuva ja psykedeelinen "Dazed And Confused" taas on varastettu Jake Holmesilta. "How Many More Times":n tehokkaan riffin ajama alkuosa on varastettu Howlin' Wolfilta, ja loppuosa Albert Kingiltä ("The Hunter").
Yleisesti Zeppeliniä pidettiin Plantin ja varsinkin Pagen bändinä. Plant onkin antanut kyseenalaisia vaikutteita tuhansille heavylaulajille. Plant kiljuu ja puhisee niin kuin olisi tekemässä jotain aivan muuta kuin laulamassa. Homma kyllä toimiikin monessa kohdassa vain äänihuulia rääkkäämällä, melodioista viis kunhan riffi on hyvä! Tiedän kuitenkin, että kaikki eivät sulata Plantin kirkumista. Page sen sijaan on mielestäni yliarvostettu kitaristi. Ei pelkästään kopiointien takia, vaan esimerkiksi soolokitaristina Page on tylsä ja teknisestikin aika keskinkertainen. Pagen ansioiksi voidaan kuitenkin lukea ennakkoluulottomuus esim. outojen kitaraviritysten edessä, todellisten tapporiffien aikaansaaminen (omia tai lainattuja..) ja vahvuus varsinkin akustisen kanssa. Omasta mielestäni (ja monien rumpaleiden..) Zeppelinin suurin ansio istui patteriston takana. Varsinkin Bonhamin bassarityöskentely oli jotain sellaista mitä tuolloin ei oltu vielä kuultu (esim. "Good Times Bad Times"). Bonham ei ollut samanlainen "hullu" kuin Mitchell tai Moon, vaan keskittyi perusrytmin äärimmäisen tehokkaaseen kuljetukseen. Myös Jones on mielestäni täysin aliarvostettu. Hienot bassolinjat ja kosketinosuudet ovat olennainen osa Zeppelinsoundia.
Sanoituksista voi sanoa lyhyesti, että joka ikinen biisi käsittelee naisia tavalla tai toisella. Joku voisi huvikseen laskea, montako kertaa sana "baby" esiintyy levyllä..
Soundeista päällimmäisenä tulevat mieleen rummut. Ensinnäkin niiden perussoundi on täysin eri maailmasta kuin mitkään tuonaikaiset rumpusoundit. Toiseksi ensimmäistä kertaa rummut on miksattu todella ylös. Bonhamin taustalle jättäminen olisikin ollut kauhea virhe. Muutenkin soundit ovat hienot, vaikka Pagen välillä melko efektoidusta kitarasta voi olla montaa mieltä.
Taustoista huolimatta levy sisältää pirun tehokasta rock'n'rollia ja tämä levy kyllä kuuluu blues-riffipohjaisen kitararockin (vai heavyn??) yleissivistykseen. Testaa: Good Times Bad Times


II, 1969

lz2.jpg

Jimmy Page:Electric guitar, acoustic guitar, pedal steel guitar, backing vocal. Robert Plant:Lead vocal, harmonica. John Bonham:Drums, tympani, backing vocal. John Paul Jones:Bass, organ, backing vocal.

1.WHOLE LOTTA LOVE (Page, Plant, Jones&Bonham 5:33) 2.WHAT IS AND WHAT SHOULD NEVER BE (Page&Plant 4:47) 3.THE LEMON SONG (Page, Plant, Jones&Bonham 6:20) 4.THANK YOU (Page&Plant 3:50) 4.HEARTBREAKER (Page, Plant, Jones&Bonham 4:15) 5.LIVING LOVING MAID (She's Just A Woman) (Page&Plant 2:40) 6.RAMBLE ON (Page&Plant 4:35) 7.MOBY DICK (Bonham, Jones&Page 4:25) 8.BRING IT ON HOME (Page&Plant 4:19)

Tätä levyä on ylistetty tuhannessa eri yhteydessä ja onhan tämä selvä heavy/hardrock-klassikko (vaan ei Topin sivujen klassikko..). Tältä levyltä on todellakin vaikutteita ammennettu ja muusikkojen "vaikuttajalevyt"-listoissa "II" on tuttu vieras. Johtohahmo Page löysi debyytillä kaavan, jota toistaa menestyksekkäästi "II":lla. Eli Bluesiin pohjautuvia täsmäriffejä kuullaan. Valitettavasti taas on käyty varkaissa. Bändin tunnetuimpiin biiseihin kuuluva "Whole Lotta Love" (tässä Page soittaa kitaraa jousella) on ripattu Willie Dixonin "You Need Lovesta". "The Lemon Song" on "cover" Howlin' Wolfin "Killing Floor":sta (tätä puitiin 70-luvulla oikeudessakin). Selkäytimeen pureutuvalla riffillä ja Bonhamin rumpusoololla varustettu "Moby Dick":n on aiemmin äänittänyt herra nimeltä Sleepy John Estes. "Bring It On Home" on jo aiemmin "oikeasti" coveroidulta Willie Dixonilta. Eli näistä taas miinuksia :(.
Pagelle täytyy kyllä antaa pisteitä muunlaisesta innovatiivisuudesta. "Whole Lotta Loven" "formulakitara" ja häiritsevästi oikealta vasemmalle heittelevä ampiaisefekti hämärässä keskiosassa ovat ihan hauskoja. Ja akustinen "Thank You" on Zeppelinin hienoimpia biisejä. "Heartbreaker" taas kulkee erittäin tunnistettavan ja tehokkaan riffin kuljettamana. Ja 2 minuutin paikkeilla tauon jälkeen alkavan kitarasoolon alku on mahtava (latistuu loppua kohden niinkuin Pagen soolot yleensä). Jalan nykimään saava "Living Loving Maid" jatkaa samaa tapporiffilinjaa. Soitannollisesti hienoimman työn levyllä tekee kuitenkin Jones. "What Is And.." jäisi melko valjuksi ilman Jonesin hienoa bassotyöskentelyä. Sama jatkuu "Lemon Song":ssa, Page junnaa ja Jones vetelee pitkin otelautaa. "Living Loving Maidin" b-osan koukku löytyy myös Jonesin bassosta. Niinikään akustisesti alkava komea "Ramble On" ei olisi mitään ilman Jonesin bassoa. Varsinkin kertosäkeessä basso kulkee niin julmetun hienosti, ettei bassoa voi enää paljon hienommin soittaa. Myös Bonham on levyllä taas esillä yhden lyhyemmän ja toisen vähän pitemmän rumpusoolon muodossa.
Levy on äänitetty kiiressä (kuten debyyttikin), mutta nyt soundit eivät olekaan jostain syystä niin hyvät. Jo pelkästään taustasuhina on hämmästyttävän suurta. Yleissoundista jääkin aika tunkkainen vaikutelma. Rivit kuten: "I'm gonna give you every inch of my love", "I wanna be your backdoor man" ja "Squeeze me baby, till the juice runs down my leg" kertonevat sanoitusten aihepiirin. Plantin ääntely mm. "Whole Lotta Love":ssa ei myöskään jätä asiaa epäselväksi. Yllättävää on kuitenkin, että "Ramble On":n sanat käsittelevät Tarua Sormusten Herrasta!
Kuten "Led Zeppelin", myös "II" sisältää pirun tehokkaita riffejä ja lisäksi vielä Jonesin huikean panoksen. Testaa: Ramble On


III, 1970

lz3.jpg

1.IMMIGRANT SONG (Page&Plant 2:23) 2.FRIENDS (Page&Plant 3:54) 3.CELEBRATION DAY ( 3:28) 4.SINCE I'VE BEEN LOVING YOU (Page, Plant&Jones 7:24) 5.OUT ON THE TILES (Page, Plant&Bonham 4:05) 6.GALLOWS POLE (Trad. arr by Page&Plant 4:56) 7.TANGERINE (Page 2:57) 8.THAT'S THE WAY (Page&Plant 5:37) 9.BRON-Y-AUR STOMP (Page, Plant&Jones 4:16) 10.HATS OFF TO (ROY) HARPER (Trad. arr by Obscure 3:42)

Menestyskaavan löydettyään Zeppelin tekikin yllättäen vähän erilaisen levyn. "Immigrant Song" on vielä ihan "vanhaa" Zeppeliniä, tässä tapauksessa yksinkertainen mutta taas täysosumariffi, jota Bonham vielä tukee hyvin. Kun Page aloittaa, riffi tosin kuulostaa todella köykäiseltä (Pagen käsittämättömän valju soundi), mutta kun Jonesin basso lähtee mukaan niin johan kulkee. Lisäksi Plantin lauluteema menee todella korkealta ja valitettavasti olen 90-luvulta nähnyt mieheltä surkeita yrityksiä laulaa tätä."Friends" on hyppäys täysin erilaisiin tunnelmiin, ja kuvaakin levyä aika hyvin. Eli nyt liikutaan akustisen folkin maailmassa. Biisin päälle on vielä rakennettu Harrisonmainen itämaismelodia. "Celebration Day" on vielä ihan sähköistä tavaraa, jossa Page heittää vähän muutakin kuin perusriffiä. Tämän iskin soimaan kotona kun YO-kirjoitusten viimeinen koe oli ohi: "my, my, my, I'm so happy". Jones loistaa taas kertosäkeessä ja Page soittaa todella HYVÄN soolon! "Since I've Been..." on hidas perusblues, mutta yli seitsemän minuuttia Plantin kiljuntaa ja Pagen välillä aika tylsiä sooloja on liikaa. Hyvä asia on Jonesin Hammond, joka jää aivan liian pieneen osaan. "Out On The Tiles" on levyn riffikuningas (eihän niitä riffejä levyllä kyllä montaa olekaan), ja taas kuullaan Bonhamin riemastuttavaa bassarityöskentelyä.
Sitten alkaakin varsinainen akustinen osuus. "Gallows Pole" on melkein kuin efektoitu orkesteri Sherwoodin metsän iltajuhlista (loppupuolella Bonham tosin tulee mukaan). "Tangerine" tuo jotenkin mieleen "Thank You":n "II":lta. Tätä on tullut kovasti itsekin soiteltua. Mutta onko 12-kielinen aavistuksen epävireessä, vai kuulenko omiani??
"III":lla on käytetty paljon efektejä ja studiokikkoja, mutta soundeja ei voi mitenkään kehua hyviksi. Pagen kitarasoundi on välillä kyllä täysin käsittämätön. Täytyy tosin myöntää että tuohon aikaan monet muutkin "mestarit" "kokeilivat" uusia kitarasoundeja. Bonham on taas miksattu välillä liian alas, vaikka rumpusoundi onkin vahva verrattuna moniin muihin tuon aikaisiin levytyksiin. Akustisen kanssa Page sen sijaan on aivan eri mies ja osoittautuu sen varressa paljon taitavammaksi kuin sähköisen soittimen varressa. Sanoituksissa fantasia ja folkmainen tarinakerronta on vallannut alaa aikaisemmilta "rock'n'roll-sanoituksilta". Varsinkin "Gallows Pole" on aika hauska.. Ja vaikkei riffejä tällä kertaa olekaan ripattu, "Since I've Been...":n sanat on otettu Moby Grapen "Never":stä.
Levy sai aikanaan ristiriitaisen vastaanoton. Joissain piireissä sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista akustisista rock-levyistä, kun taas osa ihmisistä menetti kiinnostuksensa kun Zeppelin aloitti ilmaisunsa laajentamisen folk-flirttailulla. Biisit eivät kuitenkaan ole aivan niin hyviä kuin edellisillä levyillä ja soundimaailma on välillä häiritsevä. Bändiltä kuitenkin rohkea hyppäys uudelle alueelle. Testaa: Friends


LZSymbols.jpg, 1971

1.BLACK DOG (Page, Plant&Jones 4:54) 2.ROCK AND ROLL (Page, Plant, Jones&Bonham 3:40) 3.THE BATTLE OF EVERMORE (Page&Plant 5:51) 4.STAIRWAY TO HEAVEN (Page&Plant 8:00) 5.MISTY MOUNTAIN HOP (Page, Plant&Jones 4:38) 6.FOUR STICKS (Page&Plant 4:44) 7.GOING TO CALIFORNIA (Page&Plant 3:31) 8.WHEN THE LEVEE BREAKS (Page, Plant, Jones, Bonham&Memphis Minnie 7:07)

III oli kaupallisesti pettymys ja ehkä bändi sisuuntui ja julkaisi tunnetuimman levynsä. Levy on nimetön, mutta rahvaan parissa kulkee nimellä "nelonen" tai tosifanien suussa nimellä "Zoso" (tulee levyssä olevasta symbolista). Jo heti kansissa on viimeistelyn tuntua ja sisäaukeamalla on kovin Gandalfin näköinen piirros.. Levy alkaa "Black Dog":n mukavan nyrjähtäneellä riffillä. Progekausi lienee vaikuttanut bändiin, sillä nyrjähtäneitä rytmejä kuullaan myös "Misty Mountain Hop":ssa ja "Four Sticks":ssä. Levyn toinen biisi "Rock And Roll" tarjoaa taas nimensämukaisesti suoraakin suorempaa menoa. Biisi kierrättää reilut kymmenen vuotta vanhoja rock'n'roll-standardeja, eikä kuulu suosikkeihini, mutta Bonhamin nopeasti käyvä bassarijalka kyllä miellyttää! Hienossa "The Battle Of Evermore":ssa Page säestää usein akustisin kielisoittimin Plantia ja Sandy Dennya. "Stairway To Heaven":sta tuskin tarvitsee sanoa mitään. Kaikki ovat kuulleet liian monta kertaa. Kyseessä on radiosoitoltaan luultavasti maailman soitetuimpia biisejä, mutta sitä ei koskaan julkaistu sinkkuna! Akustinen "Going To California" voisi olla hyvin III:lla. Biisissä on kyllä vähän täytemateriaalin makua. Ensimmäiset viisi biisiä ovat kyllä todella hienoa kuultavaa, mutta lopussa tunnelma vähän laskee. Onneksi viimeisenä on "When The Levee Breaks" josta Bonham parhaiten tunnetaan. Kuunnelkaa hyvät ihmiset biisin rumpusoundia ja komppia!! Usein puhutaan kaikkien riffien äideistä, mutta tässä on kaikkien rumpukomppien ja -soundien äiti! Itse asiassa biisi syntyikin Bonhamin kompin ympärille. Ja todistukseksi objektiivisuudesta sanottakoon että esim. sämplääjien parissa rumpuraita on kuumaa tavaraa vuodesta toiseen. Lisäksi soundia yritetään luoda uudestaan vielä tänä päivänäkin (usein huonoin tuloksin).
Soundit ovat tällä levyllä selvästi paremmat kuin yhdelläkään aikaisemmalla Zeppelin-levyllä. Erityisesti rumpusoundi on ehkä parasta mitä ikinä on saatu aikaan. Vaikka Pagen perussoundi on mitä on, nyt kitarassa on paljon enemmän voimaa, osin onnistuneiden päällekkäisäänitysten ansiosta. Lisäksi Jones soittaa usein unisonossa Pagen kanssa (bassolla tai koskettimilla). Levystä siis huokuu sekä soundien, soittamisen ja sovitusten osalta huolellinen tekeminen ja kurinalaisuus. Sanoituksissa ovat toisaalta aiheena ne tutut rock'n'roll -aiheet ja toisaalta fantasia (mm. Tolkien)
Zeppelin oli toki jo iso nimi veden molemmin puolin, mutta tällä levyllä bändistä tuli vähäksi aikaa maailman ykkösrockbändi. Levy sopiikin ensimmäiseksi LZ-levyksi, vaikka ei olekaan kokonaisuutena aivan samanlaista instant-kamaa kuin esim. I ja II. Vaikka loppupuolella onkin pari heikompaa biisiä, levy toimii nimenomaan kokonaisuutena. Paketti toimii loistavasti hienoja kansia myöten. Testaa: When The Levee Breaks
KLASSIKKO!

HOUSES OF THE HOLY, 1973

1.THE SONG REMAINS THE SAME (Page/Plant) 2.THE RAIN SONG (Page/Plant) 3.OVER THE HILLS AND FAR AWAY (Page/Plant) 4.THE CRUNGE (Bonham/Jones/Page/Plant) 5.DANCING DAYS (Plant/Plant) 6.D'YER MAK'ER (Bonham/Jones/Page/Plant) 7.NO QUARTER (Jones/Page/Plant) 8.THE OCEAN (Bonham/Jones/Page/Plant)

Jättimenestyksen jälkeen LZ ei jäänyt toistamaan kaavaa, vaan teki varsin rohkean ja kokeilevan levyn. Tästä eivät tietenkään kaikki fanit pitäneet, mutta omasta mielestäni HOTH on Zeppelinin paras levy. Tämä siitäkin huolimatta, että levyn sointi on paljon popimpi kuin aikaisemmilla levyillä, ja bluesista ei kuulu juurikaan jälkeä. Levyn kansi on myös komea, vaikka se on saanut aikaan aiheettomia pedofiliasyytöksiä. Varsinkin kun levyn viimeiset rivit ovat: "Now I'm singing all my songs to the girl who won my heart/She is only three years old and it's real fine way to start"
Levy alkaa vahvalla kitaraklassikkobiisillä "The Song Remains The Same":lla. Ja edellisellä levyllä hieman piilossa olleita Jonesin hienoja bassokuvioita kuullaan jälleen. "The Rain Song" on Zeppelinin hienoimpia balladeja ja kasvaa hiljalleen Jonesin upeiden mellotron-säestysten avulla. "Over the Hills and Far Away":ssa palataan taas folk-tunnelmiin. "The Crunge" on levyn erikoisin biisi, kyseessä on nimittäin oikeastaan aivan puhdas funk-biisi. Levyn hitti on reggaehtava "D'yer Mak'er". Sen rivit "Every breath I take oh oh oh oh oh/Every move I make oh oh oh oh oh" ovat jotenkin tuttuja muusta yhteydestä.. Hypnoottinen "No Quarter", joka lienee pääosin Jonesin käsialaa, on Zeppelinin tuotannon hienoimmasta päästä. Kaiken kruunaa "The Ocean", joka alkaa tappavan tehokkaalla riffillä, ja sisältää julmetun hienon kohdan accapella laulua 50-luvun doowop-tyyliin.
Levyn soundit ovat tuttua Zeppelinkamaa. Tuossa vaiheessa Page oli sekä soittajana että tuottajana kovimmassa vireessä. Jo ensimmäisistä tahdeista tunnistaa Bonhamin tutun soundin, Pagen tälläkertaavähänparempisoundisen kitaran ja Jonesin makean bassokuljettelun. Sanoituksissa pyörivät tutut aiheet, eli naiset ja fantasia.
Yhtään huonoa biisiä ei levyltä löydy (tähän löytyy varmasti eriäviä mielipiteitä..!), ja HOTH on kyllä siellä "classic rock" osastossa aika korkealla sijalla! Testaa: The Ocean
KLASSIKKO!

PHYSICAL GRAFFITI, 1975

ONE: 1.CUSTARD PIE (Page/Plant 4:13) 2.THE ROVER (Page/Plant 5:36) 3.IN MY TIME OF DYING (Page/Plant/Jones/Bonham 11:04) 4.HOUSES OF THE HOLY (Page/Plant 4:01) 5.TRAMPLED UNDERFOOT (Page/Plant/Jones 5:35) 6.KASHMIR (Page/Plant/Bonham 8:31)
TWO: 1.IN THE LIGHT (Page/Plant/Jones 8:44) 2.BRON-YR-AUR (Page 2:06) 3.DOWN BY THE SEASIDE (Page/Plant 5:14) 4.TEN YEARS GONE (Page/Plant 6:31) 5.NIGHT FLIGHT (Jones/Page/Plant 3:36) 6.THE WANTON SONG (Page/Plant 4:06) 7.BOOGIE WITH STU (Bonham/Jones/Page/Plant/Stewart/Valens 3:51) 8.BLACK COUNTRY WOMAN (Page/Plant 4:24) 9.SICK AGAIN (Page/Plant 4:43)

Juuri perustetun oman levymerkin Swan Songin debyytti päätettiin julkaista aina vaikeassa formaatissa, tuplalevynä. Uutta materiaalia ei kuitenkaan aivan kahdelle levylle riittänyt, vaan levyllä on myös aiemmilta levyiltä poisjääneitä kappaleita. PG on Zeppelinin monipuolisin levy ja esitteleekin bändin eri kasvot parhaiten. Riffittelyä, bluesia ja akustista soittoa kuullaan.
Varkaissa on käyty jälleen. Rouhealla riffillä ja Clavinetilla potkiva avausraita on ripoff Bukka Whiten biisistä "Shake 'Em On Down" (taas), ja "In My Time Of Dying" on kreditoitu bändille, vaikka kyseessä on traditionaalinen sävellys, jonka mm. Dylankin oli jo levyttänyt. On käsittämätöntä että HOTHilta olivat jäänet yli sellaiset biisit kuin "The Rover" ja "Houses Of The Holy" (nimibiisikin vielä). Molemmat kuuluvat Zeppelinin parhaimpiin biiseihin. Varsinkin ensimmäinen on omalla listallani todella korkealla. Mahtava riffi!! "Trampled Under Foot" osoittaa jälleen, että myös funk on antanut vaikutteita bändille. Tosin biisi muistuttaa kiusallisen paljon Stevie Wonderin "Superstitionia". Ensimmäisen levyn päättävä "Kashmir" jakaa mielipiteet. Osa ei jaksa yli 8 minuuttia saman riffin junnausta, mutta itse kuuntelisin tuota hienoa riffiä kauemminkin! Mausteina on itämaiseen tapaan kulkevia jousia. Tämän biisin vein lukiossa musiikkitunnin levyraatiin, ja heti löytyi innokkaita levyn lainaajia, jotka eivät olleet Zeppelinistä kuulleet. Opettaja tosin keskeytti biisin liian pitkänä 5 minuutin kohdalla. Mikä vääryys. Menivät tämänkin sitten raiskaamaan Godzilla-elokuvassa. Ja Page vielä osallistui aktiin! Ensimmäinen levy ei sisällä yhtään huonoa biisiä ja PG kannattaa ostaa jo pelkästään (ja pääosin ainoastaan) sen perusteella
Toinen levy ei alakaan enää kovin räväkästi. "In The Light" ei meinaa lähteä käyntiin millään, mutta kolmen minuutin kohdalla herkullisen monitahoinen riffi viimein käynnistetään. Myös melodinen b-osa on hieno. "Bron-Yr-Aur" on hieno akustinen III:n ylijäämäkappale. Kahteen varsin erilaiseen osaan jakautuva "Down By The Seaside" on taas ylijäämää Zosolta. Jylhän mahtipontisilla riffeillä kulkevien biisien sarja jatkuu "Ten Years Gonella". "Night Flight" ja "Boogie With Stu" ovat taas todellista ylijäämää Zosolta, vaikka Jones soittaakin hyvin (basso ja B3). "The Wanton Songilla" palataan taas ruotuun. Tapporiffi ja Bonhamin bassari toimii jälleen! Vaikkei kakkoslevyllä todellisia rimanalituksia olekaan, materiaali on selvästi huonompaa kuin ensimmäisellä levyllä.
Sanoitusten aihepiiri on tuttua. Aiheina siis rock'n'roll elämä, eli matkustelu ja naiset. Esim. "Trampled Underfoot" kuvaa naimista varsin hauskoin sanankääntein: "Trouble-free transmission, helps your oil's flow". Myöskin fantasia-aihepiiriä kolutaan. "Down By The Seaside" on poikkeuksellinen Plantin sanoitus. Aihe on ihan "normaali". "Boogie With Stu" on saanut luultavasti sanansa melko nopeasti: "Been in town, my baby, We just got to rock on".
Levyn biisit ovat 5 vuoden ajanjaksolta, joten levyn soundi vaihtelee. Kuitenkin jokaisessa biisissä on asioita, joista sen tunnistaa heti Led Zeppeliniksi. PG:n ensimmäinen levy on kovaa tavaraa. Siinä on monta klassikkoa jonka takia koko levy kannattaa ostaa. Toinen levy sen sijaan on heikompi. Tuplalevy ei ole siis kovin oikeutettu julkaisumuoto (tälläkään kertaa). Lisäksi bändiä vaivata alkanut mammuttitauti on pesiytynyt myös kappaleiden pituuksiin. PG:stä olisi saanut klassikkolevyn julkaisemalla sen normaalissa muodossa jättämällä turhan täytteen pois ja lyhentämällä biisien mittoja. Physical Graffiti jäi valitettavasti Led Zeppelinin viimeiseksi todella hyväksi levyksi. Testaa: The Rover, Kashmir


PRESENCE, 1976

1.ACHILLES LAST STAND (Page&Plant 10:22) 2.FOR YOUR LIFE (Page&Plant 6:20) 3.ROYAL ORLEANS (Bonham, Jones, Page&Plant 2:58) 4.NOBODY'S FAULT BUT MINE (Page&Plant 6:27) 5.CANDY STORE ROCK (Page&Plant 4:07) 6.HOTS ON FOR NOWHERE (Page&Plant 4:43) 7.TEA FOR ONE (Page&Plant 9:27)

Presencen aikoihin Pagen huumeidenkäyttö alkoi lähteä käsistä, mutta mies onnistui kuitenkin hoitamaan albumin tuotannon ja vastasi pääosin biiseistä (niin kuin ennenkin). Presence äänitettiin poikkeuksellisesti Münchenissä (verotussyistä??). Avausraita "Achilles Last Stand" on mammuttitaudin oireista huolimatta klassikko. Raitaa voisi kuvata progeheviksi. Biisin Pagen soinnutukset, Jonesin pulputtava basso, Bonhamin rummutus ja Plantin laulu ovat olleet innoittajina monille monille muusikoille. Valitettavasti Presencellä ei muita suuria ilon aiheita ole. "For Your Life" on kyllä toimiva pala Pagen riffitehtaalta. "Nobody's Fault But Mine" toimii myös, vaikka onkin jälleen kreditoimaton cover vanhasta Blind Willie Johnsonin bluesbiisistä. Albumin muusta materiaalista ei ole kovin paljoa sanottavaa. Elvis-höysteillä maustettu sinkkubiisi "Candy Store Rock" on täydellinen rimanalitus. "Tea For One" on ihan hyvä, mutta täysin ylipitkä hidas blues, jonka alkuun on liimattu täysin irrallinen intro. Presence on selkeästi huonompi kuin mikään aikaisempi Led Zeppelin levy. Soittaminen kuulostaa väsyneeltä ja biisimateriaalin tasossa on romahdettu todella paljon alas. Täytyy ihmetellä, mitä tapahtui parissa vuodessa? HOTH pursuili hyvää materiaalia ja energiaa, eikä PG:kaan ollut huono levy. Lisäksi Presence on jotenkin linjaton. Page ei tunnu pystyvän päättämään, soittaisiko progea, heviä vai bluesia. Hipgnosiksen tekemät kannet, joissa esiintyy mystinen "The Object", sopisivat paljon paremmin Pink Floydille kuin Zeppelinille (Tiedoksi:Hipgnosis oli Pink Floydin hovikansientekijä).
Pagen kitarasoundi on taas välillä hieman...hmm erikoinen. Bonham ei sentään petä, rummut kulkevat soitoltaan ja soundeiltaan tutun tanakasti. Sanoitusten aiheet ovat ne tutut fantasia ja naiset, tosin nyt käsittelytapa on jo vähän kypsempi. Tosin "For Your Life" tyrkyttää päihteitä turhankin avoimesti: "Don't you want cocaine-cocaine-cocaine".
Eli jos halvalla saat niin muutama hyvä biisi levyltä löytyy (avausraita pelastaa paljon). Ei tästä levystä kannata täyttä hintaa maksaa. Testaa: Achilles Last Stand


IN THROUGH THE OUT DOOR, 1979

1.IN THE EVENING (Page,Plant&Jones 6:49) 2.SOUTH BOUND SAUREZ (Jones&Plant 4:12) 3.FOOL IN THE RAIN (Page,Plant&Jones 6:12) 4.HOT DOG (Page&Plant 3:17) 5.CAROUSELAMBRA (Jones,Page&Plant 10:32) 6.ALL MY LOVE (Plant&Jones 5:53) 7.I'M GONNA CRAWL (Page,Plant&Jones 5:30)

LZ oli telakalla pitkän aikaa, ja yksi suuri syy tähän oli Plantin pojan kuolema. Viimein Bändi kuitenkin sai itsensä Tukholmaan Abban studiolle tekemään kahdeksatta studioalbumiaan. Levyn teko ei kuitenkaan sujunut kitkattomasti, koska Page ja Bonham eivät olleet kovin innostuneita tekemään uutta materiaalia. Niinpä biisien teon päävastuu jäi Jonesin ja Plantin harteille. Levyn äänimaailmaa hallitsevatkin Jonesin syntikat.
Levyn avausraita "In The Evening" on aikalailla tuttua Zeppeliniä. Tosin aikaisempien levyjen avausraitojen tehosta on tultu aikalailla alas. Hidas "I'm Gonna Crawl" on myös tuttua Zeppelinbluesia. Muuta materiaalia kuunnellessa on välillä vaikea uskoa, että kyseessä on todella LED ZEPPELIN! Tyylien sekamelska ja vahvasti esillä olevat syntikat eivät kuulosta ollenkaan Zeppeliniltä. Biisit eivät ole huonoja, päinvastoin sävellykset ovat paljon parempia kuin "Presencellä", mutta tuttua Zeppelinsoundia kaipaaville levy on pettymys. Sinkkubiisi "Fool In The Rain" on ihan mukava pop-kappale hieman "D'yer Mak'erin" hengessä. Keskivaiheilla tuleva sinänsä hauska sambakohta tosin herättää ihmetystä (=kuuntelenko todellakin Zeppelinlevyä??). Ihmetys jatkuu kun seuraavaksi tulee kantria ("Hot Dog"). "Carouselambra" on kaksijakoinen kappale. Toisaalta biisissä on tiettyä Zeppelinmäistä jylhyyttä ja Jones soittaa todella hienoja bassokuvioita. Toisaalta päällimmäisenä kuuluva syntikka herättää ristiriitaisia tunteita ja kun Zeppelin ei varsinaisesti ole progebändi niin monen täysin erilaisen osan liimaaminen yhteen ei oikein toimi. Biisiin mahtuu kuitenkin todella hyviä hetkiä. Keskivaiheilla bändi kuulostaa aivan Rushilta! (mikä on aika hauskaa, koska Rush aloitti "LZ-kopiona"). Slovari "All My Love" on levyn toimivin biisi. Pagekin soittaa tässä hyvin ja Jonesin (hieman haparoiva) syntikkasoolo on parhaimpia sooloja joita tiedän.
Page ei tosiaan ole levyllä oikein vireessä. Mm. "South Bound Saurezin" ja "Fool In The Rainin" soolot ovat nolostuttavan huonosti soitettu. Ja "Hot Dogissa" timing on todella pahasti haussa. Tuntuu että kitaraosuudet on tehty hätiköidysti ensimmäisellä otolla. Muutamia hyviä hetkiä Pagella kuitenkin on, varsinkin akustisissa kitaraosuuksissa. Levyn sounditkaan eivät ole kovin hyvät. Tulossa oleva kamala 80-luku kuuluu runsaassa kaiussa, diskanttisuudessa ja kammottavissa kitara- ja syntikkasoundeissa. Tosin Pagen soundi on aika johdonmukainen verrattaessa aiempiin tekeleisiin. Myös rumpusoundit ovat paljon huonommat kuin mihin aiemmilla levyillä on tottunut. Samoin lauluraitojen miksaukseen ei paljon ole aikaa uhrattu.
Kuten aikaisemmatkin LZ-levyt, ITTOD pomppasi listojen kärkeen, mutta punk-aikana bändi sai sekä yleisöltä että kriitikoilta paskaa niskaansa oikein kunnolla. Toisaalta on vaikea uskoa että vain kymmenen vuotta aikaisemmin tämä sama bändi veivasi "Communication Breakdownia" paljon rankemmin kuin Sex Pistols "Anarchy In The UK:ta". ITTOD on materiaalinsa puolesta parannus edelliseen levyyn, mutta eri tyylien kirjo ja syntikat vain eivät oikein sovi Zeppelinille. Vuosi levyn julkaisemisen jälkeen John Bonham tukehtui omaan oksennukseensa. ITTOD ei siis ole kovin arvokas loppu 70-luvun isoimmalle bändille, kuten ei ollut Bonhamille kuolemakaan. Levy ei ole huono, mutta Zeppelinin katalogissa se on liian kovassa seurassa. Testaa: All My Love


CODA, 1982

1.WE'RE GONNA GROOVE (King&Bethea 2:37) 2.POOR TOM (Page&Plant 3:02) 3.I CAN'T QUIT YOU BABY (Dixon 4:16) 4.WALTER'S WALK (Page&Plant 4:31) 5.OZONE BABY (Page&Plant 3:35) 6.DARLENE (Bonham, Jones, Page&Plant 4:37) 7.BONZO'S MONTREUX (Bonham 4:18) 8.WEARING AND TEARING (Page&Plant 5:28)

Led Zeppelin hajosi 1980 John Bonhamin kuoltua. Pari vuotta myöhemmin haluttiin vielä saattaa levyksi aiemmin julkaisematonta materiaalia. Codan ensimmäinen puoli valottaa uran alkupuolta vuosilta 1970 ja 1972. Toinen puolisko keskittyy viimeiseen albumiin vuodelta 1978. Kyseessä on siis levyiltä pudonneita raitoja plus harjoituksissa äänitetty versio kappaleesta "I Can't Quit You Baby". Totta puhuen mistään kadonneista helmistä ei ole kyse. Yhtään Zeppelin-klassikkoa ei menetä, vaikka ei omistaisikaan tätä levyä. Parhaiten toimivat ITTOD:n ylijäämäraidat. Mielestäni ne olisi hyvin voinut laittaa albumillekin, kyseisellä albumilla kun julkaistiin muutamia rimanalituksia. Led Zeppelin oli 70-luvun lopulla punkkareiden hampaissa, ja punk-henkinen "Wearing and Tearing" oli bändin vastalause. Plant oli aikanaan innoissaan kappaleesta ja olisi halunnut julkaista sen sinkkuna, koska hänen mielestään se pyyhki punk-bändeillä lattiaa heidän omilla aseillaan. Biisi ei kuitenkaan oikeasti ole ihan niin hyvä, vaikka tempoa löytyykin mukavasti.
Codan on tuottanut Jimmy Page, ja huolimatta raitojen pitkästä aikajänteestä, levy on saatu yhtenäisen kuuloiseksi. Itseäni kolkko soundimaailma ei kuitenkaan viehätä. Saattaa olla, että levystä on yritetty tehdä jonkinlaista kunnianosoitusta Bonhamille, rummut ovat lujalla ja hyväsoundiset. Tosin Bonhamin rumpusoolo "Bonzo's Montreux" on tuskastuttavaa kuultavaa, varsinkin kun Page on lisäillyt sekaan omia efektejään. Codan raidoissa Bonzo on kuitenkin se, joka soitannollisesti esittää parhaita otteita.
Joskus "b-puolia ja muita harvinaisuuksia" -levyt ovat oikein mielenkiintoisia. Coda ei kuulu niihin levyihin. Testaa: Ozone Baby