PINK FLOYD

" And to top it all, Syd's approach to this important show was to detune his guitar during 'Interstellar Overdrive' until the strings fell off. " (Nick Mason)

THE PIPER AT THE GATES OF DAWN, 1967

Syd Barrett: Lead guitar and vocals. Roger Waters: Bass guitar and vocals. Richard Wright: Organ and piano. Nick Mason: Drums.

1.ASTRONOMY DOMINE 2.LUCIFER SAM 3.MATILDA MOTHER 4.FLAMING 5.POW R. TOC H. 6.TAKE UP THY STETHOSCOPE AND WALK 7.INTERSTELLAR OVERDRIVE 8.THE GNOME 9.CHAPTER 24 10.SCARECROW 11.BIKE

Pink Floyd, miten loistava nimi psykedeeliselle orkesterille! Todellisuudessa nimi tuli kahden vanhan bluesäijän mukaan (Pink Anderson ja Floyd Council). Syd Barrettin (pääasiallinen lauluntekijä, kitaristi, laulaja ja keulahahmo) johdolla Pink Floydista tuli nopeasti innovatiivinen psykedeelinen brittipopyhtye. Lavalla bändi esitti pitkiä ja improvisoituja kokeellisia numeroita. Menestys mielessä bändi onnistui kuitenkin tekemään kaksi hyvin menestynyttä popsinkkua. Ensimmäiselle albumille pyrittiinkin saamaan sekä popimpi, että kokeellisempi puoli. Barretin popsävellykset ovatkin melko melodisia, jopa lastenlaulumaisia. Sovitukset on kuitenkin tehty kokeellisemmin. Bändi käyttää paljon aavemaisia hälyääniä ja muita erikoisia sovitusratkaisuja. Kokeellisemmissa instrumentaaliraidoissakin on jotain ideaa. Esim. 10-minuuttisen "Interstellar Overdriven" alkuriffi on levyn paras. Biisi tosin muuttuu aika nopeasti kolinoiksi ja hälyääniksi.
Barrettin sanoitukset ovat pääosin lapsellista hölynpölyä. Avaruusmatkailuun viittaillaan myös. Levy on todennäköisesti ollut kuumaa kamaa trippailijoiden parissa, kantta myöten. Watersin ainokaisesti sanoituksesta ("Take Up Thy..") tosin löytyy oikein hyvä pointti: Music seems to help the pain/Seems to motivate the brain. Mitään soittotaidon näytteitä levyllä ei kuulla. Barrett soittaa melko kuivalla ja efektoimattomalla soundilla, ja Wright luo taustalle jatkuvasti pientä kaaosta.
Levyä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista psykedeelisistä albumeista (mitä se nyt sitten loppujen lopuksi tarkoittaakaan?). Ja kokonaisuutena levy onkin yllättävän yhtenäinen paketti poppia ja psykedeliaa. Mihinkään tuonaikaisen Beatlesin helmiin ei kuitenkaan ylletä yhdelläkään raidalla. Levy ei siis ole välttämättä kovin helppoa kuultavaa, vaikka biisit ovatkin pääosin poppia. Levy on psykedeelinen kokemus! Testaa: Astronomy Domine


A SAUCERFUL OF SECRETS, 1968

1.LET THERE BE MORE LIGHT (Waters) 2.REMEMBER A DAY (Wright) 3.SET THE CONTROLS FOR THE HEART OF THE SUN (Waters) 4.CORPORAL CLEGG (Waters) 5.A SAUCERFUL OF SECRETS (Waters-Wright-Mason-Gilmour) 6.SEE-SAW (Wright) 7.JUGBAND BLUES (Barrett)

Barrettin pahenevien henkisten ongelmien vuoksi bändi hankki viidenneksi jäseneksi vanhan tutun, David Gilmourin, paikkaamaan Barrettia live-esiintymisissä. Pian kävi kuitenkin selväksi, että bändin oli pakko jatkaa ilman Barrettia, bändin laulajaa, kitaristia, biisintekijää ja keulakuvaa. Tällä levyllä Barrett on vielä virallisesti kuvioissa, mutta levyntekoon hän on osallistunut vain yhdellä kappaleella.
Bändi sai kuitenkin aikaan ilman Barrettiakin albumin, joka jatkoi debyytin linjaa. Barrettin popmaisemmat sävyt ovat kuitenkin poissa, ja yllättäen levy on debyyttiä selvästi synkempi. Sekä avausraidassa, että hypnoottisen unenomaisessa "Set The Controls.."-raidassa on erinomainen riffi. Sovitukset ovat kokeellisia, voisiko sanoa psykedeelisiä. Mason ei juurikaan hakkaa peruskomppia, vaan tomit ovat ahkerassa käytössä. Gilmour erinomaisena kitaristina on saanut heti juonesta kiinni (David itse on tosin asiasta eri mieltä: "I didn't know what the hell I was trying to play at the time.."), ja kitara viiltää ja ulvoo. Nimiraita on se pakollinen kakofoninen ja aavemainen instrumentaaliraita, joka kuitenkin 8 minuutin jälkeen muuttuu hienoksi Hammond-melodiaksi. Tuotanto on debyytin tapaan hieman sekavan kuuloista, ääniä on yksinkertaisesti liikaa raitoihin nähden. Sanoituksissa pysytään vieläkin avaruusteemassa. Psykeedeeliset kannet teki poikien opiskelukaverin Storm Thorgersonin perustama Hipgnosis. Tämä oli siis yrityksen ensimmäinen albuminkansi.
"Saucerful" on synkempi levy kuin "Piper". Pink Floydin varhaistuotannosta diggaaville tämä ei ole välttämättä huono asia, vaikka Barrett onkin nostettu jalustalle. Toisaalta Syd Barrettia arvostetaan mielestäni liikaa verrattuna miehen saavutuksiin. Dekadenssi näemmä hilaa kullalla taiteilijan kuin taiteilijan.
Kokonaisuutena levy ei ehkä ole aivan yhtä hyvä kuin debyytti, mutta levyllä on muutamia todella hienoja hetkiä (mm. nimibiisin viimeiset minuutit). Testaa: Set The Controls For The Heart Of The Sun


MUSIC FROM THE FILM MORE, 1969

David Gilmour: Guitar, Vocals. Roger Waters: Bass Guitar, Vocals. Nick Mason: Drums. Rick Wright: Keyboards.

1.CIRRUS MINOR (Waters) 2.THE NILE SONG (Waters) 3.CRYING SONG (Waters) 4.UP THE KHYBER (Mason, Wright) 5.GREEN IS THE COLOUR (Waters) 6.CYMBALINE (Waters) 7.PARTY SEQUENCE (Waters, Wright, Gilmour, Mason) 8.MAIN THEME (Waters, Wright, Gilmour, Mason) 9.IBIZA BAR (Waters, Wright, Gilmour, Mason) 10.MORE BLUES (Waters, Wright, Gilmour, Mason) 11.QUICKSILVER (Waters, Wright, Gilmour, Mason) 12.A SPANISH PIECE (Gilmour) 13.DRAMATIC THEME (Waters, Wright, Gilmour)

Soundtrackit ovat aina vaikeita, varsinkin jos koko soundtrackista vastaa yksi yhtye. Levyt tehdään palvelemaan elokuvaa, eivätkä ne tahdo toimia itsenäisenä levynä. Vaikka Pink Floyd onkin monella tapaa "elokuvallinen" yhtye, se ei ole poikkeus tässä suhteessa.
"More" on ranskalainen hippielokuva, enkä tunne ketään joka olisi sen nähnyt. Puolet levyn raidoista on instrumentaaleja, jotka selvästi toimivat osana jotain kohtausta. Instrumentaaliraidoista ainoastaan themekaksikko (Main ja Dramatic) toimivat sellaisenaan. Loput raidoista ovat lähinnä Watersin kynäilemiä. Joukossa on akustisia folk-lauluja, joista "Green Is The Colour" on ihan onnistunut tuotos. Lisäksi muutama rajumpi rock-palakin löytyy. Levyn toimivin raita on "Cymbaline", jossa kuuluu jo elementtejä, jotka muodostuivat bändin tavaramerkeiksi 70-luvun klassikkolevytyksissä. Kyseinen raita kuului myös Pink Floydin keikkaohjelmistoon jonkin aikaa.
Bändi tuotti levyn itse, ja tuotannossa sekä sovituksissa kuuluukiin jo hienostuneempaa otetta kuin kahdella ensimmäisellä levyllä. Kokonaisuutena levy ei kuitenkaan yksinkertaisesti toimi. Levy on sekava, joka on tyypillistä soundtrackeille. Materiaalin taso ei myöskään ole kovin korkea. Muutamasta ihan hyvästä biisistä huolimatta, levyllä ei ole oikein ns. huippuhetkiä.
Kaikesta huolimatta Pink Floydilla oli Briteissä jo vahva kannattajajoukko. Levy nousi saarivaltakunnan top-teniin, kuten kaksi ensimmäistäkin levyä. Testaa: Cymbaline


UMMAGUMMA, 1969

David Gilmour: Guitar, Vocals. Roger Waters: Bass Guitar, Vocals. Nick Mason: Percussion. Richard Wright: Keyboards.

STUDIO ALBUM: 1.SYSYPHUS PART ONE 2.SYSYPHUS PART TWO 3.SYSYPHUS PART THREE 4.SYSYPHUS PART FOUR (Wright) 5.GRANTCHESTER MEADOWS (Waters) 6.SEVERAL SPECIES OF SMALL FURRY ANIMALS GATHERED TOGETHER IN A CAVE AND GROOVING WITH A PICT (Waters) 7.THE NARROW WAY PART ONE 8.THE NARROW WAY PART TWO 9.THE NARROW WAY PART THREE (Gilmour) 10.THE GRAND VIZIER'S GARDEN PARTY (ENTRANCE) 11.THE GRAND VIZIER'S GARDEN PARTY (ENTERTAINMENT) 12.THE GRAND VIZIER'S GARDEN PARTY (EXIT) (Mason)
LIVE ALBUM: 1.ASTRONOMY DOMINE 2.CAREFUL WITH THAT AXE, EUGENE 3.SET THE CONTROLS FOR THE HEART OF THE SUN 4.A SAUCERFUL OF SECRETS

Tuplalevy Ummagumma on outo tapaus. Kannet ovat todella hienot, mutta sisältö ei. Studioalbumi koostuu jokaisen yhtyen jäsenen soolo-osuuksista.
Levy alkaa lupaavasti Wrightin synkällä teemalla, mutta nopeasti instrumentaali "Sysyphus" muuttuu turhanpäiväiseksi pimputteluksi ja lopulta kakofoniaksi. Watersin luontoaiheinen ja rauhallinen "Grantchester Meadows" on toinen levyn kahdesta kappaleesta jossa lauletaan. Hassusti nimetty "Several Species..." on tehty täysin ääniefekteistä. Gilmourin "The Narrow Way":n ensimmäinen osa on turhaa kitaranrämpytystä johon on liimattu päälle ääniefektejä. Toinen osa alkaa lupaavalla Sabbath-henkisellä riffillä, mutta mitään muuta raidalla ei sitten tapahdukaan. Kolmas osa sen sijaan on koko levyn ainoa kappale, jossa Pink Floyd soittaa bändinä, eikä biisikään ole hassumpi. Masonin raidat ovat epämääräistä lyöntisoitinten hakkaamista ja äänillä leikkimistä.
Voisi sanoa, että koko studiolevy sisältää vain pari kuuntelukelvollista raitaa. Loppu kuulostaa siltä, kuin kuka tahansa leikkisi studiossa soittimilla, ääniefekteillä ja studiolaitteilla. Tämän levyn olisi voinut jättää julkaisematta.
Aivan kuin hyvityksenä studiolevyn kokeiluille, kakkoslevy on live, jossa on tuonaikaisen Pink Floydin vakiokeikkabiisejä. Mikään mainio live-levy ei tämäkään ole, mutta kertoo hyvin siitä, kuinka vapaita ja pitkiä biisien sovitukset olivat livenä.
Jotkin Pink Floyd-fanit mainitsevat Ummagumman suosikkilevykseen, joka on mielestäni melko käsittämätöntä. Levyä on kyllä tullut kuunneltua avoimin mielin, mutta ei se siitä parane. Tietyt pätkät sopisivat kyllä vaikka jonkin kauhuleffan kohtausten taustamusiikiksi. Yleisöä tällä levyllä ei ainakaan taatusti kosiskeltu. Siitä huolimatta briteissä levy myi itsensä top-teniin, ja oli Pink Floydin ensimmäinen levy, joka nousi listoille myös Yhdysvalloissa. Bändillä alkoi siis olla jo melko uskollinen ja kattava kannattajajoukko. Testaa: The Narrow Way Part Three, Astronomy Domine


ATOM HEART MOTHER, 1970

1.ATOM HEART MOTHER a)Father's Shout b)Breast Milky c)Mother Fore d)Funky Dung e)Mind Your Throats Please f)Remergence (Mason, Gilmour, Waters, Wright&Geesin) 2.IF (Waters) 3.SUMMER '69 (Wright) 4.FAT OLD SUN (Gilmour) 5.ALAN'S PSYCHEDELIC BREAKFAST a)Rise And Shine b)Sunny Side Up c)Morning Glory (Waters, Mason, Gilmour&Wright)

Atom Heart Mother-levyä hallitsee koko a-puolen täyttävä jylhä nimikappale. Kappale tehtiin yhdessä säveltäjä Ron Geesinin kanssa, joka sovitti kappaleeseen orkesteroinnit ja kuorot. Pitkä instrumentaali on pääosin jylhää, kaunista ja isoa kuultavaa. Gilmourin ideasta lähtenyt sävellys on paikoin karvoja nostattavan hieno, jota sovitus tukee. Tätä on kuunneltavaa lujaa ja hyvillä laitteilla! Yli 23-minuutin kesto ei ole kuitenkaan aivan oikeutettu, loppupuolella on bändille tuttu "vapaan ilmaisun" osuus. Kappaleen tempo myös heiluu aika lailla, mutta jotenkin tuollainen huojunta vain sopii bändille. Orkesterointeja ja kuoroa heiluva tempo ei ole varmaankaan miellyttänyt.
B-puolella on Watersin, Wrightin ja Gilmourin omat, melko Beatles-vaikutteiset kappaleet. Näistä "If" on turhin. Wright yllättää omalla "Summer '69" -biisillään. Varsinkin orkesterin päällekkäisäänitykset toimivat tehokkaasti. "Fat Old Sun" taas voisi olla McCartneyn balladi. Gilmour on esittänyt kyseistä kappaletta edelleen, vaikka moittiikiin muuta tuon aikaista tuotantoaan huonoksi.
Levyn päättää "Alan's Psychedelic Breakfast", jossa totta tosiaan kuunnellaan (roudari Alanin?) aamiaistoimia. Päälle on soiteltu jonkin verran pimputusta/rämpytystä. Lopulta raita lähtee jopa käyntiin varsin Pink Floydmaisella sävelmällä.
Atom Heart Mother on kovin hajanainen teos, mutta nyt levyltä löytyy jo aivan selviä huippuhetkiä. Bändin ominaissoundi kuuluu nyt myös vahvemmin. Masonin ja Watersin rento komppiryhmä huojuu mutta toimii. Wrightin äänisekoilut ovat vähentyneet, nyt kuullaan komeata Hammondia ja pianoa. Myös Gilmourin kaiutettu ja vähäeleinen tyyli alkaa löytyä.
Luodakseen itsestään maanläheisemmän kuvan, albumin kanteen tuli kuva lehmästä maalaismaisemassa ilman mitään tekstejä. Samaa kuvaa käytettiin myös markkinoinnissa tehokkaasti. Iso lehmän kuva ilman mitään tekstejä herätti ihmisten mielenkiinnon. Briteissä levy meni albumilistan kärkeen. Pink Floyd alkoi tehdä rahaa. Musiikilla, joka kaikilla mittareilla oli melkoisen vaikeasti lähestyttävää. Testaa: Atom Heart Mother


RELICS, 1971

1.ARNOLD LAYNE (Barrett) 2.INTERSTELLAR OVERDRIVE (Barrett, Waters, Wright, Mason) 3.SEE EMILY PLAY (Barrett) 4.REMEMBER A DAY (Wright) 5.PAINTBOX (Wright) 6.JULIA DREAM (Waters) 7.CAREFUL WITH THAT AXE, EUGENE (Waters, Wright, Mason, Gilmour) 8.CIRRUS MINOR (Waters) 9.THE NILE SONG (Waters) 10.BIDING MY TIME (Waters) 11.BIKE (Barrett)

Pink Floyd aloitteli vuoden -71 alussa seuraavan studioalbumin, Meddlen äänityksiä. Mm. kiertuekiireiden takia äänitykset tulisivat jakaantumaan (tuolloin) pitkälle aikavälille. Levy-yhtiöllä on varmaankin ollut näppinsä pelissä, kun bändiltä haluttiin nopeasti uusi levy jatkamaan Atom Heart Motherin menestystä. Kokoelmalevy on tietenkin aina helppo ratkaisu. Relics ei kuitenkaan ole mikään greatest-hits levy. Pink Floyd, tyylilleen uskollisena, valitsi levylle osittain outoja raitoja. Relicsillä on single-julkaisujen a- ja b-puolia, albumiraitoja, sekä yksi uusi, julkaisematon kappale (Watersin beatlesmainen Biding My Time).
Levy tarjoaa kuitenkin monipuolisen katsauksen Pink Floydin vuosiin 1967-1971. Varsinkin Barrettin aikaiset sinkut ovat tervetullut julkaisu, koska ne oli jätetty pois albumeilta. Psykedeelisen popin lisäksi levyltä löytyy myös tummempaa ja monimuotoisempaa ilmaisua, kuten vainoava "Careful With That Axe, Eugene".
Jos Pink Floydin alkupään tuotantoa ei uskalla suin päin hankkia, Relicsillä saa jonkinmoisen kuvan asiasta. Testaa: Arnold Layne


MEDDLE, 1971

Roger Waters: Bass guitar and vocals. Nick Mason: Percussion. Dave Gilmour: Guitars and vocals. Rick Wright: Keyboards and vocals.

1. ONE OF THESE DAYS 2.A PILLOW OF WINDS 3.FEARLESS 4.SAN TROPEZ 5.SEAMUS 6. ECHOES

Atom Heart Motherin jälkeen bändi etsi uutta suuntaa, ja studiossa ei tahtonut syntyä mitään järkevää. Jotain kuitenkin syntyi, yksi nuotti, jonka Wright soittaa pianolla Leslie-kaiuttimen läpi. Tuon tunnistettavan äänen ympärille syntyi yli 20-minuuttinen 'Echoes'. Kappaleessa on muitakin uusia soundikokeiluja, kuten Gilmourin wah-wahin avulla loihtima lokin huutoa muistuttava ääni. 'Echoes' kuvaa erinomaisesti 70-luvun Pink Floydia, koska siinä ovat lähes kaikki ne elementit jotka kuuluvat yhtyeen myöhemmillä levyillä. 'Echoes' on Pink Floydin koko tuotannon tunnusomaisimpia raitoja jamitteluistaan huolimatta, ja myös 30-vuotta myöhemmin julkaistu kokoelmalevy nimettiin sen mukaan.
Meddlen toinen vahva raita on avauskappale, instrumentaali 'One Of These Days'. Tässäkin raidassa on soundikokeiluja. Keskeisin elementti on Rogerin basso, joka on soitettu Binson Echorecin läpi (Syd oli käyttänyt laitetta jo ensimmäisillä levyillä). David tuplaa toisella bassoraidalla, ja seurauksena on vahva soundi. 'One Of These Days' on nopeatempoinen, raskas iskusävelmä, joka on sinänsä harvinaista Pink Floydille.
Meddlen väliin jäävät neljä raitaa tuntuvat täytteeltä näiden kahden helmen välissä. Albumikokonaisuus tuntuu silti yhtenäiseltä. Meddle on Pink Floydin yhtenäisin levy sitten Sydin aikojen. Tällä albumilla bändi löysi suunnan, joka johti sen massiiviseen suosioon. Äänityksiin on paneuduttu ensimmäistä kertaa huolella. Levy menestyi kotimaassaan hyvin, mutta ulkomailla suurmenestystä ei nyt tullut. Testaa: One Of These Days


OBSCURED BY CLOUDS, 1972

1. OBSCURED BY CLOUDS (Waters, Gilmour) 2.WHEN YOU'RE IN (Mason, Gilmour, Waters, Wright) 3.BURNING BRIDGES (Waters, Wright) 4.THE GOLD IT'S IN THE ... (Waters, Gilmour) 5.WOT'S ... UH THE DEAL (Waters, Gilmour) 6.MUDMEN (Wright, Gilmour) 7.CHILDHOOD'S END (Gilmour) 8.FREE FOUR (Waters) 9.STAY (Wright, Waters) 10.ABSOLUTELY CURTAINS (Mason, Gilmour, Waters, Wright)

Pink Floyd oli jo äänittämässä mestariteostaan, kun bändi lupautui taas tekemään soundtrackin ranskalaiseen elokuvaan, jonka nimi oli "la vallée". Levy äänitettiin tiukassa aikataulussa, kahdessa viikossa. Bändi oli kuitenkin rutinoituneempi ja ammattimaisempi kuin aiemmin, ja niinpä levy on paljon parempi kokonaisuus kuin vastaavalla menetelmällä tehty "More".
Levy alkaa tehokkaasti instrumentaalinimiraidalla. Wrightin uusi soitin oli VCS3-syntetisaattori, joka muodostui tunnistettavaksi osaksi tämän aikaista Floyd-soundia. Masonilla taas on käytössään varhaiset elektroniset rummut. Kun lisänä on koko albumia leimaava Gilmourin tunnistettava kitarointi, "Obscured By Cloudsilla" on jo kuultavissa kaikki ne elementit, joista "Dark Side Of The Moon" tunnetaan. Muutenkin levyllä on paljon hyvää PinkFloyd-fiilistelyä. "Burning Bridgesillä" Gilmour laulaa ja soittaa hienosti Wrightin laulaessa stemmoja. "The Gold It's In The ..." on bändin harvoja suoria rocknumeroita.
Vaikka levy kuulostaa selvästi bändiltä itseltään (tai sen tulevalta itseltään), Beatles-vaikutteet kuuluvat välillä vahvasti, esim. "Wot's ... Uh The Deal". "Mudmen" toistaa "Burning Bridgesin" teemaa instrumentaalina. Levyn onnistuinein raita on Gilmourin "Childhood's End", joka olisi hyvin sopinut myös tulevalle "Dark Side Of The Moonille".
"Obscured By Clouds" vihjaa soundeiltaan ja sovituksiltaan jo tulevasta. Vaikka kyseessä on soundtrack, levyn rakenne on selkeä. Materiaalista puuttuvat helmet, mutta riman alituksiakaan ei ole, ja siten levy kuulostaa tasapainoiselta. Kotimaassaan levy myös menestyi kohtuullisesti. Testaa: Childhood's End


DARK SIDE OF THE MOON, 1973

David Gilmour: Vocals, Guitars, VCS3. Nick Mason: Percussion, Tape Effects. Richard Wright: Keyboards, Vocals, VCS3. Roger Waters: Bass Guitar, Vocals, VCS3, Tape Effects.

1. SPEAK TO ME (Mason) 2.BREATHE (Waters, Gilmour, Wright) 3.ON THE RUN (Gilmour, Waters) 4.TIME (Mason, Waters, Wright, Gilmour) 5.THE GREAT GIG IN THE SKY (Wright) 6.MONEY (Waters) 7. US AND THEM (Waters, Wright) 8. ANY COLOUR YOU LIKE (Gilmour, Mason, Wright) 9. BRAIN DAMAGE (Waters) 10. ECLIPSE (Waters)

Alussa on pulssi. Sitten sekavien ääniefektien kautta rentoon Masonin biittiin, jonka päälle muu bändi niin hienosti fiilistelee: "Breathe, breathe in the air". "Breathen" jälkeen seuraa elektroninen kokeilu, "On The Run". Kellokauppa klo 12 aloittaa "Timen", joka viimein käyntiin lähdettyään groovaa mainiosti. "Timessa" taustalle ilmestyvät myös soul-henkiset naislaulajat, jotka antavat koko levylle oman leimansa. "Great Gig" on varsinaisesti Wrightin instrumentaali, mutta Clare Torryn revittelevä "hyräily" tekee siitä klassikon. Sitten kuuluu kassakoneen kilinää. "Money" on albumin tunnetuin kappale, ja tahtilajia vaihdellaan hauskasti 7/4- ja 4/4-osien välillä. "Money" ja seuraava "Us And Them" sisältävät myös Dick Parryn saksofonisoolon. "Us And Themin" huippukohdat kuulostavat isolta erityisesti naislaulajien ansiosta. "Any Colour You Like" on leppoisa instrumentaali, jota hallitsevat syntetisaattorit ja Gilmourin efektoitu kitara. "Brain Damage" johdattelee jo "Eclipsen" kliimaksiin. Ja pulssi häipyy..
Dark Side Of The Moonin varsinaiset äänitykset alkoivat kesäkuussa 1972. Pohjatyötä oli kuitenkin tehty jo aiemmin, mutta konsertit ja Obscured By Clouds olivat viivästyttäneet työtä. Albumin soundi on tunnistettava ja yhtenäinen. Sitä leimaavat naislaulajien käyttö, saksofoni, erilaiset ääniefektit ja syntetisaattorit. Lisäksi bändi soittaa rennosti ja ilmavasti yhteen. Laulut menevät täydellisesti, usein stemmalauluna. Äänityksissä on yksinkertaisesti kaikki mennyt nappiin. Käytössä oli viimeisin studioteknologia ja innovatiivinen äänittäjä Alan Parsons, mutta silti tuon aikaista studiotekniikkaa jouduttiin venyttämään äärimmilleen tuolloin poikkeuksellisten ratkaisujen kanssa. Syntetisaattoreiden käyttö oli uusi asia, mutta Pink Floyd asetti raamit sille, kuinka niitä käytetään onnistuneesti. Ääniefekteistä monet tehtiin itse. Varsinkin puhe-efektit, joita äänitettiin paljon, leimaavat levyä ja antavat sanoituksille lisätehoa. Instrumenteissa koko bändi loistaa, mutta erityisesti Wright ja Gilmour.
Dark Side Of The Moon kuulostaa edelleen aivan hämmentävän ajattomalta. Levyn status hifistien referenssilevynä on oikeutettu. Kun kappaleita ajattelee tarkemmin, ne eivät ole sävellyksinä kovin erikoisia. Mutta toteutus ja kokonaisuus tekee niistä klassikoita. Albumi toimii nimenomaan kokonaisuutena, levy on enemmän kuin osiensa summa. Suurin osa elementeistä oli olemassa jo aiemmilla levyillä, mutta nyt bändin keskittyminen toteutukseen ja kokonaisuuten tuotti jotain aivan muuta. Soundimaailma miellytti myös muita kuin yhtyeen aikaisempia undergound- ja progefaneja. Levystä tuli yksi kaikkien aikojen myydyimmistä. Yhdysvaltojen albumilistalta levy putosi vasta vuonna 1988! Palatakseen sinne kohta uudestaan! Testaa: Time
KLASSIKKO!

WISH YOU WERE HERE, 1975

1.SHINE ON YOU GRAZY DIAMOND (PART ONE) 2.WELCOME TO THE MACHINE 3.HAVE A CIGAR 4.WISH YOU WERE HERE 5.SHINE ON YOU GRAZY DIAMOND (PART TWO)

Muun muassa Dark Side Of The Moonin jättisuosion seurauksena bändin välit alkoivat rakoilla, ja levytyspaineet olivat aivan toista luokkaa kuin aiemmin. Wish You Were Heren äänitykset olivat bändille tuskallista aikaa. Ongelmista huolimatta Pink Floyd sai aikaan uransa parhaan levyn. Levy oli myös viimeinen, joka tällä kokoonpanolla tehtiin vielä jotensakin demokraattisesti. Teemat tulivat kuitenkin jo täysin Roger Watersilta. Levy on kunnianosoitus Syd Barrettille (Shine On You Grazy Diamond ja Wish You Were Here). Äänitysten aikana Barrett ilmestyikin täysin yllättäen studioon, eivätkä bändin jäsenet tahtoneet tunnistaa entistä vokalistiaan. Loput kaksi raitaa kritisoivat levyteollisuutta ja menestyksen varjopuolia.
Musiikillisesti levylle ovat tunnusomaista fiilistelevät äänimaisemat, jotka ovat pääosin Wrightin syntetisaattoreiden ja Gilmourin mahtavan kitaroinnin ansiota. Aloitusraidassa fiilistellään ensin neljä minuuttia, kunnes Gilmour viimein hitaasti aloittaa kappaleen pääteeman ja rummut tulevat kohta mukaan. Watersin lauluosuuteen päästään vasta yhdeksän minuutin paikkeilla. Dark Siden tapaan sovituksessa on käytetty jälleen onnistuneesti naislaulajia ja Parryn saksofonia. Raita päättyy saumattomasti, ja konemaisten efektien kautta edetään synkkään ja kylmään Gilmourin laulamaan "Welcome To The Machine"-kappaleeseen. Pistävästä äänimaailmasta tulee mieleen ensimmäinen Terminator-elokuva. Sovitus on tehty akustisella kitaralla, syntetisaattoreilla ja ääniefekteillä. Rumpuja ei ole.
"Have A Cigar" on yllättäen hieman funkahtava raita, mutta turha lämpöisyys otetaan onneksi pois pistävillä syntetisaattoreilla. Bändillä oli vaikeuksia saada raidan laulua onnistumaan, ja paikalla ollut Roy Harper kokeili hoitaa lauluosuudet. Harperin onnistuneesti vetämä raita jäi lopulliseksi, jota ainakin Waters on myöhemmin katunut.
"Wish You Were Here" on hieno Gilmourin laulama akustinen balladi, jonka jälkeen palataan levyn avaavaan teemaan, nytkin instrumentaalipainotteisesti. Funk on ollut tuolloin kuuma juttu, koska pieni groovaava clavinet-osuuskin on päässyt Pink Floyd-albumille.
Wish You Were Here on jopa vielä yhtenäisemmän kuuloinen kuin Dark Side Of The Moon. Biisimateriaali ja soitto ovat jopa parempaa. Heikkoja hetkiä ei ole. Soundit ovat samankaltaiset kuin edeltäjällään, eli *voimasana*n hyvät. Minulle tämä levy kuuluu niihin autiosaarilevyihin. Jos Dark Side.. oli bändin kaupallinen huippu niin Wish You.. oli taiteellinen huipentuma. Edeltäjän menestystä oli mahdoton parantaa, ja saattaa olla että Dark Siden edelleen vahvana jatkuva menekki häiritsi uuden levyn myyntiä. Albumilistojen kärkeen mentiin kuitenkin tälläkin kertaa molemmin puolin Atlanttia. Testaa: Shine On You Grazy Diamond (Part One)
KLASSIKKO!

ANIMALS, 1977

1.PIGS ON THE WING 1 (Waters) 2.DOGS (Waters, Gilmour) 3.PIGS (Three Different Ones) 4.SHEEP 5.PIGS ON THE WING 2 (Waters)

Animals äänitettiin Pink Floydin juuri rakennetussa omassa studiossa. Musiikillisesti se erottuu selvästi muista albumeista. Animals on katkera, synkkä ja raaka levy. Aiheellisesti yhtenäisessä levyssä Waters jakaa hyvin vasemmistolaiseen tapaan ihmiseet kolmeen luokkaan: koiriin, sikoihin ja lampaisiin. Nämä kolme yli 10-minuuttista kappaletta ovat rakenteeltaan samankaltaisia, säkeistöjä jakavat pitkät Floydmaiset instrumentaaliosuudet. Lyhyet akustiset "Pigs On The Wing"-raidat toimivat alku- ja loppusoittoina. Tekstit ovat katkeraa tilitystä, mutta kuitenkin aivan lopussa Waters viittaa olevansa itsekin koira.
Animals poikkeaa edeltäjistään myös soundeiltaan. Kirkas ja viimeistellyn kuuloinen soundi on muuttunut tunkkaiseksi ja raa'aksi. Bassorumpu kuulostaa siltä kuin sitä soitettaisiin valtavan tyynykasan sisältä. Kitara on ohut ja viiltävä. Soitto on kuitenkin jälleen erinomaista. Gilmourin kitara hallitsee äänimaailmaa ja mies vetää jälleen joitain todella mahtavia kitaraosuuksia. "Pigs"-kappaleessa käytössä on jopa 'Talk Box'. Wright ei ole esillä niin paljon kuin aiemmin, mutta kosketinosuudet ovat hienoja ja olennainen osa sovituksia. Watersin basso-osuudet erottuvat myös hyvin. Laulu-osuudet sen sijaan eivät suju niin hyvin. Pääosin Watersin laulamassa levyssä mennään usein aivan liian korkeassa rekisterissä. Gilmourkaan ei suoriudu omista lauluosuuksistaan ongelmitta. Kokonaisuutena levy on progressiivisista kappaleistaan huolimatta edeltäjiään paljon suoraviivaisempi. Se ei ole kovin tuotetun kuuloinen, esimerkiksi ääniefekteinä kuullaan nyt vain eläinten ääniä.
Äkilliselle kuulijalle Animals ei tarjoa mitään tarttumapintaa. Yhdestäkään raidasta ei voisi kuvitellakaan singlelohkaisua. Hartaammille kuulijoille, bändin ja progen diggareille, levy saattaa kuitenkin lukeutua Floydin parhaimpiin. Näissä piireissä kun synkkyys nähdään usein hyvänä asiana.
Kansisuunnittelu oli melkoinen episodi, josta mainittakoon muutama sana. Levyn kantta varten teetettiin Hollannissa valtava ilmapallosika. Sikaa lennätetiin sitten Lontoon yllä, ja kuvista muodostettiin albumin kannet. Helium-Sika pääsi kuitenkin irti ja lensi karkuun niin kovaa vauhtia, että jätti jälkeensä jopa poliisihelikopterin. Usea lentokonepilotti huomasi sian, muttei uskaltanut raportoida täysin absurdia näkyä lennonjohtoon. Seurauksena oli silti kaaos Heathrow:lla, lentokoneita ei päästetty ilmaan eikä maahan. Sika laskeutui lopulta itse erään maanviljelijän pellolle. Tästä tahattomasta tapahtumasarjasta Pink Floyd sai tietenkin melkoisen määrän ilmaista medianäkyvyyttä. Mainostus ei auttanut, vaikeasti lähestyttävän levyn menestys jäi paljon vaatimattomammaksi kuin edeltäjiensä. Testaa: Pigs (Three Different Ones)


THE WALL, 1979

I: 1.IN THE FLESH 2.THE THIN ICE 3.ANOTHER BRICK IN THE WALL PART 1 4.THE HAPPIEST DAYS OF OUR LIVES 5.ANOTHER BRICK IN THE WALL PART 2 6.MOTHER 7.GOODBYE BLUE SKY 8.EMPTY SPACES 9.YOUNG LUST(Waters Gilmour) 10.ONE OF MY TUNES 11.DON'T LEAVE ME NOW 12.ANOTHER BRICK ON THE WALL PART 3 12.GOODBYE CRUEL WORLD
II: 1.HEY YOU 2.IS THERE ANYBODY OUT THERE? 3.NOBODY HOME 4.VERA 5.BRING THE BOYS BACK HOME 6.COMFORTABLY NUMB (Gilmour Waters) 7.THE SHOW MUST GO ON 8.IN THE FLESH 9.RUN LIKE HELL(Gilmour Waters) 10.WAITING FOR THE WORMS 11.STOP 12.THE TRIAL(Waters Ezrin) 13.OUTSIDE THE WALL
Written by Roger Waters

The Wall, levy joka lopullisesti hajotti klassisen kokoonpanon. Konsepti oli Watersin kehittämä ja Waters esittelikin bändille melko valmiin nipun demoja. Tällä kertaa kokonaisuus oli alusta asti mietitty, ja selvää oli myös, että tarinasta kehkeytyisi muutakin kuin vain pelkkä albumi. Tarina kertoo Pink-nimisestä henkilöstä, joka alkaa rakentaa psyykkistä muuria itsensä ja ulkomaailman välille. Tarinassa käydään läpi Pinkin lapsuutta, mutta myös nykyisyyttä, jossa Pink on rock-tähti. Levyn alku ja loppu on myös ovelasti nidottu yhteen. Yhteydet Roger Watersin elämään ovat ilmeisiä, ja tarinan lähtölaukaus ilmeisesti saatiinkin Animals-kiertueen tapahtumasta, jossa Waters sylkäisi konsertin aikana innokasta fania naamaan.
Levyn tuottajaksi saatiin Bob Ezrin, joka osallistui vahvasti myös tarinan ja musiikin viimeistelyyn. Verotyssyistä levyä äänitettiin pääosin Ranskassa. Levy-yhtiö painosti bändiä nopeampaan julkaisuaikatauluun, joka lisäsi paineita. Waters ja Wright ajautuivat törmäyskurssille, ja lopputuloksena Wright erotettiin bändistä. The Wallilla on vähemmän kosketinosuuksia kuin aiemmilla levyillä, ja ne on miksattu alas. Aiemmin demokraattinen bändi oli muuttunut Roger Watersin diktatuuriksi.
Entäs se musiikki? The Wall on Animalsin tapaan hyvin synkkä levy, sekä musiikillisesti että sanoituksiltaan. Tupla-albumi on enemmän kuin osiensa summa. Vaikka bändi sai ensimmäisen ykköshittinsä ("..Part 2"), ja levyllä on muitakin yksittäisiä helmiä, ei biisimateriaali kokonaisuudessaan yllä edellisten levyjen tasolle. Palat kuitenkin palvelevat kokonaisuutta erinomaisesti. The Wallia voi kutsua termillä "rock-ooppera". Monet raidat ovat musikaalimaisia tai vievät tarinaa eteenpäin tunnelmien avulla. Levyä ei kannata ostaa niiden muutaman hitin takia, ellei jaksa kuunnella kokonaisuuksia.
Soitto on paikoin rujoa, vaikka päällekäisäänityksiäkin on tehty. Soitannollisesti bändi ei ole aivan huippuvuosiensa tasolla, paitsi Gilmour, jonka kitaraefektit ja -soundit jäivät vaikuttamaan vielä pitkälle 80-luvulle. Laulut hoitaa pääosin Waters, joka laulaa välillä hyvin epävireisesti tai liian korkealta. Jälkeenpäin on selitelty, että Watersin äänen ongelmat olisivat johtuneet Ranskan ilmanalasta. Waters ei ole koskaan ollut kummoinen laulaja, mutta tällä levyllä hän laulaa yksinkertaisesti huonosti. Melodiakäsityskin on erikoinen. Ero Gilmourin pehmeästi laulamiin osuuksiin on valtava. Tämä kontrasti tosin toimii hyvin varsinkin "Comfortably Numbin" kohdalla.
The Wallin kaltainen konsepti konsertteineen ja elokuviin onnistuu harvalta rock-bändiltä, ja harva uskaltaa lähteä moiseen hommaan, vaikka sen joku hullu rahoittaisikin. Roger Waters teki jääräpäisyydessään rock-historiaa ja ainutlaatuisen tupla-albumin, mutta hajotti käytännössä siinä sivussa Pink Floydin ja sai loppuelämäkseen ison tahran maineeseensa. Testaa: Goodbye Blue Sky, Comfortably Numb


THE FINAL CUT, 1983

1.THE POST WAR DREAM 2.YOUR POSSIBLE PASTS 3.ONE OF THE FEW 4.WHEN THE TIGERS BROKE FREE 5.THE HERO'S RETURN 6.THE GUNNER'S DREAM 7.PARANOID EYES 8.GET YOUR FILTHY HANDS OFF MY DESERT 9.THE FLETCHER MEMORIAL HOME 10.SOUTHAMPTON DOCK 10.THE FINAL CUT 11.NOT NOW JOHN 12.TWO SUNS IN THE SUNSET
By Roger Waters

Alun perin The Final Cutista piti tulla soundtrack The Wall-elokuvalle. Falklandin sota sai kuitenkin Watersin ideoimaan teemalevystä yleistä sodanvastaista levyä. Levy on omistettu Watersin II maailmansodassa kuolleelle isälle, ja The Wall:lta tutut teemat toistuvat. Nyt mukaan on tuotu myös kitkerää kritiikkiä Thatcherin Britanniaa kohtaan. The Final Cut on erikoinen ja ongelmallinen levy. Se nojaa tekstiin, ja kaikki muu on valjastettu tukemaan tekstiä. Suurin osa kappaleista kulkee Michael Kamenin piano- tai orkesterisäestyksellä. Waters välillä oikeastaan vain lausuu sanoja, ja laulaessaan toistuvat samat ongelmat kuin The Wallilla. Tietyt maneerit, kuten loppu-t:t tuppaavat toistamaan itseään ja ärsyttämään. Ja levy on oikeastaan Watersin soololevy, "Pink Floyd" käy esiintymässä vain silloin tällöin. Muutama Gilmourin hieno soolo sentään nostaa heti tunnelmaa, ja muistuttaa levyn kannessa lukevan esittäjän nimestä. Kaikkein suurimpana ongelmana on materiaalin taso musiikillisesti. Raidat ovat kuin musikaalia, yhtään mieleenjäävää melodiaa ei levyllä ole. Levyn tuotantoa on silti kehuttava, dynamiikka on toteutettu hienosti, ja ääniefektit ovat edelleen vakuuttavan kuuloisia.
Levy meni ilmestyessään brittilistan ykköseksi, mutta epäilemättä vain Pink Floyd-nimen ansiosta. Levy myikin sitten lopulta selvästi heikommin kuin bändin levyt edeltävän kymmenen vuoden aikana. The Final Cut kun on poikkeuksellisen masentava, kylmä, mahtipontinen ja vaikeasti lähestyttävä. Siltä ei hyvällä tahdollakaan voi löytää hyvää radiossa soitettavaa raitaa. Omat ansionsa sillä kyllä on, ja musiikki on periaatteessa soitettu ja tuotettu erinomaisesti. Mutta siitä ei pääse mihinkään, että Final Cut on köyhän mielen The Wall. Luultavasti vain keskittyneimmät ja paneutuneimmat kuuntelijat saavat levystä irti tarpeeksi. Testaa: Your Possible Pasts



A MOMENTARY LAPSE OF REASON, 1987

David Gilmour: Guitars, Vocals, Keyboards & Sequencers. Nick Mason: Electric & Acoustic Drums & Sound Effects. Richard Wright: Piano, Vocals, Kurzwell & Hammond Organ.

1. SIGNS OF LIFE 2.LEARNING TO FLY 3.THE DOGS OF WAR 4.ONE SLIP 5.ON THE TURNING AWAY 6.YET ANOTHER MOVIE 7.ROUND AND AROUND 8.A NEW MACHINE Part 1 9.TERMINAL FROST 10.A NEW MACHINE Part 2 11.SORROW

David Gilmour oli tekemässä uutta soololevyään, kun päättikin julkaista sen Pink Floyd-nimellä. Roger Waters ei tietenkään ole mukana, ja samaan aikaan käytiinkin oikeudessa kiistaa Pink Floyd-nimen käyttöoikeudesta. Todellisuudessa A Momentary Lapse Of Reason on Watersin soolo, jolla soittavat pienellä osuudella myös vanhat yhtyetoverit. Levyllä kun oli mukana laaja avustajakaarti, sekä sävellysten teossa, että soitossa. Näistä syistä levy on saanut kriitikoilta ja faneilta tylyn tuomion.
Levy ei kylläkään ole niin huono kuin monessa yhteydessä annetaan ymmärtää. Watersin näkemys puuttuu, se on selvää. Mutta toisaalta Final Cut oli jo kaukana Pink Floydin parhaista hetkistä. AMLOR yrittää paluuta jonnekin Wish You Were Here-levyn tunnelmiin, ja osittain onnistuukin. Levyn tunnistaa Pink Floydiksi, vaikka tuotanto on 80-lukulaista ja raidoilla on kaikenlaista tavaraa paljon. Tietty kolkkous ja kylmyys toimii. Levyllä ei siis ole yritetty kosiskella yleisöä - mitenkään helpoksi levyksi sitä ei voi sanoa.
Paras raita on silti kohtuulliseksi hitiksi noussut "Learning To Fly", joka pelastaa levykokonaisuutta yllättävän paljon. Todennäköisesti sillä kappaleella, ja nimellä Pink Floyd, levy myikin erinomaisesti.
Gilmourin kitara ulvoo paikoin maukkaasti, Pink Floyd-tunnelmaa tavoitetaan, ja tuolloin modernin tuotannon sekaan on ujutettu vanhempia bändille tuttuja elementtejä. Testaa: Learning To Fly