RUSH

RUSH, 1974

Geddy Lee: Lead vocals and bass. Alex Lifeson: Guitars and vocals. John Rutsey: Drums and vocals.

1.FINDING MY WAY (5:05) 2.NEED SOME LOVE (2:19) 3.TAKE A FRIEND (4:24) 4.HERE AGAIN (7:34) 5.WHAT YOU'RE DOING (4:22) 6.IN THE MOOD (3:33) 7.BEFORE AND AFTER (5:34) 8.WORKING MAN (7:10) All songs composed by Lee and Lifeson except 'In The Mood' by Lee.

Torontosta kotoisin olevan Rushin ensimmäisellä levyllä bändi kuulostaa keskinkertaiselta Led Zeppelin- kopiolta. Omaakin soundia kuitenkin jo on. Rushiksi bändin tunnistaa välittömästi Geddy Leen (Gary Lee Weinrib) erittäin korkeasta lauluäänestä. Itse asiassa monet tutut, jotka eivät bändiä tunne, ovat luulleet laulajaa naiseksi. Leen laulu onkin yksi asia, josta Rushia on moitittu. No onhan se laulu välillä naurettavan kuuloista, mutta se vain tekee bändistä omaleimaisen. Ja täytyyhän tuollaista laulutaitoa arvostaa. Tällä debyytillä Lee laittaa vielä rokkiakin ääneensä, eli rikkoo sitä siellä korkeissa nuoteissa. Jo pelkästään lauluosuudet tekevät Rushista pirullisen coveroitavan, jollei laulajaksi ole tarjolla naista.
Biisimateriaali ei levyllä ole kovin kummoista. Ideat eivät oikein jaksa kantaa koko biisin mittaa, varsinkin kun biisien kestot ovat tällaiselle perusrokille aivan liian pitkiä. Välillä Zeppelin vaikutteet ovat liiankin selviä (esim. What You're Doing). Parhaiten levyltä erottuu suoraviivainen lehmänkellolla lähtevä sinkkubiisi "In The Mood", ja jonkinlaiseksi pikkuhitiksi muodostunut "Working Man", jonka pääriffi on sekoitus Zeppeliniä ja Sabbathia. Biisien sanoitukset ovat sitä samaa "baby baby" osastoa kuin Zeppelinillä.
Soittotaitoa bändiltä löytyy. Geddy Lee kilpailee melodisen bassonsoittonsa kanssa Alex Lifesonin (Alexander Zivojinovich) usean kitararaidan kanssa. Rumpali Rutsey on sivuosassa. Rokkibändin, varsinkin trion, soundi määrittyy yleensä kitaran kautta. Lifesonin särösoundi on mielestäni parhaita 70-luvun puolivälin kitarasoundeja. Gibson-Marshall yhdistelmä jättää mm. esikuvan Jimmy Pagen kauas taakse. Omaa soundia Lifeson luo jo debyytillä efekteillä (phaser, echoplex), esim. "Here Again". Soolot ovat kuitenkin vielä tylsiä, ja apinoivat liikaa esikuvia. Tuotanto on laitettu bändin nimiin, mutta äänittäjänä häärii jo mies nimeltään Terry Brown.
Keskinkertainen biisimateriaali, soittotaito ja hyvät soundit tekivät levystä 70-luvulla kuitenkin Kanadan kaikkien aikojen menestyneimmän debyyttialbumin. Koska levy ei kuitenkaan kultalevyjä kerännyt, kertonee tuo enemmän Kanadan musiikkituotannon tilasta tuolloin. Testaa: In The Mood


FLY BY NIGHT, 1975

Alex Lifeson: Electric guitars, six and twelve string acoustic guitars. "Snow Dog". Neil Peart: Percussion. Geddy Lee: Bass guitars, classical guitars and vocals. By-Tor.

1.ANTHEM (4:21, Lee-Lifeson-Peart) 2.BEST I CAN (3:25, Lee) 3.BENEATH, BETWEEN & BEHIND (3:01, Lifeson-Peart) 4.BY-TOR & THE SNOW DOG I.At The Tobes of Hades / II.Across The Styx / III.Of The Battle / IV.Epilogue (8:37, Lee-Lifeson-Peart) 5.FLY BY NIGHT (3:21, Lee-Peart) 6.MAKING MEMORIES (2:57, Lee-Lifeson-Peart) 7.RIVENDELL (4:57, Lee-Peart) 8.IN THE END (6:46, Lee-Lifeson)

Rushtrio täydellistyi kun rumpalin paikalle tuli Neil Peart, josta oli tuleva kaikkien aikojen arvostetuimpia rock-rumpaleita. Mahtavan perkussiotyöskentelyn lisäksi Peart otti itselleen sanoitusvastuun lähes kokonaan ja lisäksi suuntasi bändiä kohti kunnianhimoisempaa musiikkia.
Jo avausraita "Anthem" ylittää monin verroin kaiken mitä Rushin debyytti sisälsi. Nopeatempoinen ralli sisältää hienoja kitarariffejä, upeita tomifillejä, huikeita bassolinjoja ja TODELLA korkeaa laulantaa! "Best I Can" on perusrokkia hieman edellisen levyn hengessä, mutta biisi groovaa todella hyvin lehmänkelloja unohtamatta. Moniosainen "By-Tor & The Snow Dog" enteilee jo tulevista progeajoista. Basson ja kitaran taisteluosa täytyy ottaa huumorilla.. Nimibiisi on hittihakuinen poppis, jotka Rush myöhemmin kiersi kaukaa. Biisi saikin kohtuullista radiosoittoa. "Rivendell" taas on levyn nätti nylonkielisen akustisen säestämä balladi.
Sanoitukset, jotka Peartin tulon myötä tulivat olennaisemmaksi osaksi Rushin musiikkia, voi tällä levyllä jakaa tällä levyllä karkeasti kolmeen aihepiiriin. Käsittelyssä on bändi ja kiertue-elämä (Fly By Night, Making Memories, Best I Can), fantasia (Rivendell, By-Tor & The Snow Dog) ja filosofia (Anthem). Peart on Tolkienit lukenut, ja albumin sisäpussissa on jopa haltiariimuja. Myös Kreikan mytologiaan viitataan. Nimet By-Tor ja Snow-Dog annettiin alunperin eräissä juhlissa oleville mustalle ja valkoiselle koiralle. Peart oli lisäksi erittäin innostunut Ayn Randin filosofiasta, objektivismista, johon mm. "Anthem" viittaa.
FBN:lla Rush aloitti matkansa erityisesti soittajien diggaamaksi bändiksi. Soitto on jokaisella osa-alueella yksinkertaisesti loistavaa, vaikka bändin taidot vielä paranivatkin 80-luvun alkuun saakka. Peartin haitsu- ja tomityöskentely erottuu muusta rumpalimassasta. Leen bassolinjat ovat mahtavia. Lifeson lanseeraa jo tyyliä, jossa vuorottelevat säröriffit ja puhtaammat, efektoidut arpeggiot. Myöhemmillä levyillä runsastuva vapaiden kielien käyttö kuuluu jo. Tuotanto on laitettu bändin ja Terry Brownin nimiin, ja mielestäni levyn soundit ovat erinomaiset. Kaikki soittimet erottuvat hyvin ja koko ajan pääsee bongailemaan kunkin soittajan pieniä kikkoja. Aikakaudelle tyypillinen lämmin soundimaailma toimii menemättä kuitenkaan tuhnuiseksi.
FBN:lla kuuluu nuoren bändin soittamisen ilo, into ja taito. Levyllä ei ole yhtään huonoa biisiä, vaikka jotkin ratkaisut kuulostavatkin naiiveilta "vakavasti otettavalle" bändille. Vaikka Zeppelin kuuluukiin vielä joillain raidoille, on FBN iso hyppäys kohti omempaa ilmaisua. Testaa: Anthem


CARESS OF STEEL, 1975

Geddy Lee: Bass and vocals. Alex Lifeson: 6 and 12 string electric and acoustic guitars, classical guitar, steel guitar. Neil Peart: Percussion

1.BASTILLE DAY (4:37) 2.I THINK I'M GOING BALD (3:37) 3.LAKESIDE PARK (4:08) 4.THE NECROMANCER I.Into The Darkness II.Under The Shadow III.Return Of The Prince (12:30) 5.THE FOUNTAIN OF LAMNETH I.In The Valley II.Didacts And Narpets III.No One At The Bridge IV.Panacea V.Bacchus Plateau VI.The Fountain (19:59)

Rush luuli tehneensä mestariteoksen julkaistessaan kolmannen levynsä. Oppirahojen maksu oli kuitenkin vielä kesken, ja COS käväisi nopeasti listoilla, eikä juuri enää myynyt.
Suoraviivainen, Ranskan vallankumouksesta kertova "Bastille Day" avaa pelin. Hyvällä rockriffillä kulkeva "I Think I'm Going Bald" tuntuu olevan kaikessa huumorissaan väärän bändin levyllä. Rauhallisempi "Lakeside Park" kertoo Peartin lapsuudenmuistoista. Tähän loppuukin suorempien biisien osuus ja siirrytään progeosuuteen. "The Necromancerin" tarina on otettu suoraan Tolkienilta. Tarinassa puhutaan kolmesta matkaajasta, jotka ovat Frodo, Sam ja Klonkku (vaikka tätä ei suoraan mainita). Terry Brownin efektoitu kertojaääni ei toimi lainkaan. Alussa bändi yrittää luoda PinkFloydmaista fiilistelyä, josta siirrytään muhkeampaan riffittelyyn. Lee kuulostaa välillä jopa vihaiselta. Lifesonin soolot ovat tylsää tiluttelua. Lopussa prinssi By-Tor onkin kääntynyt hyväksi ja voittaa pahan, ja muutenkin on niin iloista. Hohhoijjaa. Toinen järkäle on "The Fountain Of Lamneth", jonka alkupuolella kuullaan jälleen Led Zeppelin vaikutteita. Toinen osa esittelee Peartin tomiosaamista. Biisi kertonee elämän tarkoituksesta.
Soundit ovat välillä surkeat. Sähkökitarasoundin kyllä tunnistaa Lifesoniksi, mutta ihmeellisen tunkkainen ja voimaton se välillä on. Kitara ja vahvistin olivat kuitenkin samat, joita Lifeson käytti edellisellä levyllä. Leen vibrato viiltää taas välillä todella korkealla. Bassoraidat eivät kiinnitä huomiota samalla tapaa kuin edellisellä levyllä. Efektejä on käytetty paljon, ja useimmiten ne eivät paranna lopputulosta. Bändin soittotaito ei ole kadonnut mihinkään, mutta jotenkin tuntuu kuin mentäisiin puoliteholla.
COS on sekava levy. Alussa on kolme keskinkertaista rock-biisiä, ja sitten kaksi sekavaa proge-eeposta. Progepalatkaan eivät ole yhtenäisiä, vaan paloista koottuja, joita naiivi tarina yrittää kutoa yhteen. Seasta löytyy kyllä hyviä hetkiä, mutta ei mitään erinomaista.
Liekö kaikki energia ja hyvät ideat menneet aiemmin samana vuonna julkaistulle Fly By Nightille? En tiedä, mutta COS on joka osa-alueella jäljessä. Soundit, biisimateriaali ja ennen kaikkea kokonaisuus tökkivät. Bändillä ei ole ollut tätä levyä tehdessä selkeää suuntaa. Testaa: Lakeside Park


2112, 1976

Geddy Lee: Bass/Vocals. Alex Lifeson: Guitars. Neil Peart: Drums/Percussion.

1.2112 I.Overture II.The Temples Of Syrinx III.Discovery IV.Presentation V.Oracle:The Dream VI.Soliloquy VII.Grand Finale (20:34) 2.A PASSAGE TO BANGKOK (3:34) 3.THE TWILIGHT ZONE (3:17) 4.LESSONS (3:51) 5.TEARS (3:31) 6.SOMETHING FOR NOTHING (3:59)

Tätä levyä ei pidä ottaa liian vakavasti. Alun syntikkaulinat ja levyn kuvat oudon näköisistä ja futuristisesti pukeutuneista bändin pojista nimittäin ovat huvittavia. Itse kylläkin tutustuin Rushiin tämän levyn kautta ja silloin huumori oli kaukana, niin hienoa musiikki mielestäni oli. Nyt levyä osaa kuunnella hieman kriittisemmin, mutta 2112 oli joka tapauksessa Rushin läpimurtolevy. Yli 20-minuuttinen nimibiisi on Rushin parhaita teoksia. Jo ensimmäinen osa sisältää monta hienoa riffiä. Myös melodisuutta löytyy keskivaiheen akustisista osista. Päähuomion vievät kuitenkin Peartin huikeat soittosuoritukset, varsinkin tomien käyttö. Peartin kirjoittama "2112:n" tarina perustui Ayn Randin teksteihin, ja on naiiviuudessaan melko viihdyttäväkin. Tulevaisuuden totalitaarisen teknologiayhteiskunnan kansalainen löytää kitaran menneiltä ajoilta, jota vallassa olevat papit eivät hyväksy. Kansalainen ei voi ymmärtää, kuinka niin suurta nautintoa tuottava väline voi olla kielletty, ja tekee lopulta itsemurhan.
Albumin nimibiisi on niin hallitseva, että 5 lyhyempää kappaletta jäävät pakosta paitsioon, vaikkeivat ne huonoja olekaan. "A Passage To Bangkok" on itämaisvaikutteinen riffittely maukkailla bassolinjoilla, "The Twilight Zone" hiukan pieleen laulettu puoliksi akustinen kappale, "Lessons" myös akustisvoittonen pala mukavilla bassokuvioilla, "Tears" balladi ja "Something For Nothing" kappale, jonka inspiroi kiertueella Los Angelesissa nähty "Freedom isn't free" graffiti.
Kokonaisuutena 2112 ei ole välttämättä sen parempi kuin Fly By Night, mutta nimibiisi on klassikko. Tällä levyllä Rush myös alkoi saavuttaa mainetta teknisesti erittäin taitavana yhtyeenä, ja siitä alkoi tulla nimenomaan muusikoiden suosikki. Vuonna 1976 progen suosio oli aallonpohjassa, mutta 2112 myi silti todella hyvin rock-oopperaksi. Yksi syy suosion kasvuun lienee se, että tällä levyllä Rush onnistui yhdistämään progressiivisen otteen ja rock-kredibiliteetin.
Albumi on täysin yhden kappaleen varassa (joka tosin kestää puolet albumin pituudesta), mutta Rushista diggaavien levyhyllyyn kyllä kuuluu Leen korkealta viiltävä, "pelottava" : "We are the Priests, of the Temples of Syrinx, Our great computers fill the hallowed halls." Testaa: 2112


A FAREWELL TO KINGS, 1977

Neil Peart: Drums, orchestra bells, tubular bells, temple blocks, cowbells, wind chimes, bell tree, triangle, vibra-slap. Geddy Lee: Bass guitar, twelve string guitar, Mini Moog, bass pedal synthesizer, vocals. Alex Lifeson: Six and twelve string electric and acoustic guitars, classical guitar, bass pedal synthesizer.

1.A FAREWELL TO KINGS (5:51) 2.XANADU (11:08) 3.CLOSER TO THE HEART (2:53) 4.CINDERELLA MAN (4:21) 5.MADRIGAL (2:35) 6.CYGNUS X-1 (10:25) Music by Lee, Lifeson and Peart. Lyrics by Peart.

2112 päätti ensimmäisen, ja sekavan neljän levyn putken, jonka jälkeen Rushilla tuli tavaksi julkaista live. AFTK aloitti neljä levyä kestävän Rushin kultakauden (gold rush ... hehheh).
Nylonkielisessä alkava nimiraita saa introssa seurakseen Mini Moogin, jota Lee käyttääkin levyllä ahkerasti, ja ottaa samalla soundinmuutoksen kohti syntikoita. Raita kasvaa hyvin rokkaavaksi biisiksi, ja väliosassa on Lifesonin hauska persoonallinen soolo.
"Xanadussa" fiilistellään monta minuuttia ennen kuin päästään vauhtiin. Introssa (jota on myöhemmin ilmiselvästi kopioitukin) kuuluu linnunlaulua, Peartin ja Lifesonin (volumesäädin pyörii) tuottamia fiilistelyääniä. Toimii hiton hyvin. Varsinkin Peartin erilaisten kilkuttimien käyttö kuulostaa todella hienolta, ja tällaisessa musiikissa ei vastaavaa kovin paljon oltu aiemmin kuultu. Instrumentaali-introa jatketaan koko bändin voimin viiden minuutin kohdalle, jossa päästään laulamaan Samuel Coleridgen runoon perustuvaa tekstiä. Leekin loistaa mm. todella hienoilla Moog-osuuksilla. "Xanadu" on moniosaisuudestaan huolimatta minun henkilökohtaisia Rush-suosikkeja, joka lähes aina nostaa karvat pystyyn. Turha kitistä liiasta mahtipontisuudesta, tällaisella bändillä se kuuluu asiaan.
"Closer To The Heart" on Rushin harvoja hittejä, ja ehdoton keikkasuosikki. Tämä voimaballadi ei ole koskaan ollut minun suosikki, mutta osoittaa kuinka hyviä "normaalejakin" biisejä Rush teki luovimmalla kaudellaan.
"Cinderella Man" ja "Madrigal" jäävät yleensä tästä levystä puhuttaessa muiden biisien varjoon, mutta nämäkin ovat keskitasoa parempia Rush-raitoja.
"Cygnus X-1" onkin sitten levyn erikoisin tapaus. Nimi tulee eräästä eräästä avaruuden kohteesta, jossa uskotaan olevan musta aukko. Kappaleen ääniefektit sopisivatkin hyvin johonkin jännittävään avaruusleffaan. Moniosainen kappale on ansiokas tahtilajitutkielma, jossa varsinkin basson ja rumpujen synkoopit ovat todella klassista Rush-kamaa. Keskiosassa rokataankin vähän (Rocinante-avaruusalus lähtee kohti Cygnusta). Lifeson heittää väliin vängän soolon, ja kohta Lee huutaa viiltävämmin kuin koskaan "Is Torn Apart.." upotessaan mustaan aukkoon. Ja tarina jatkuu..
Parempien sävellysten ja sovitusten lisäksi levyllä kuuluu yhä hurjempi virtuoosimaisuus. Peart on mahtavan haitsu/tomityöskentelyn lisäksi kasannut patteristonsa ympärille kattavan kokoelman erilaisia kilkuttimia. Leen bassokuviot sopivat mihin tahansa vaativamman basso-opetuksen esimerkeiksi, ja lisäksi miehen sormet ennättävät vielä Moogillekin. Lifesonin kitarasoundi on muotoutunut selvästi tunnistettavaksi. Apuvälineinä olivat mm. Electric Mistress Flanger ja Bossin Chorus. Levyn kokonaissoundi voisi toki olla tuhdimpi.
Rushin kulta-ajan ensimmäinen levy menestyi ansaitusti edeltäjänsä tapaan, ja toi bändille lisää uutta yleisöä. Progressiivisuudesta huolimatta musiikki ei niin vaikeata (siis kuuntelijoille, soittajille taatusti on!) kuin monella 70-luvun alun progebändillä. Testaa: Xanadu
KLASSIKKO!

HEMISPHERES, 1978

Alex Lifeson: Six and twelve string electric and acoustic guitars, classical guitar, Roland guitar synthesizer, Taurus pedals. Neil Peart: Drums, orchestra bells, bell tree, tympani, gong, cowbells, temple blocks, wind chimes, crotales. Geddy Lee: Bass guitar, Mini-Moog, Oberheim polyphonic, Taurus pedals, vocals.

1.CYGNUS X-1 BOOK II HEMISPHERES I.Prelude II.Apollo/Dionysos III.Armageddon IV.Cygnus V.The Sphere (18:05) 2.CIRCUMSTANCES (3:41) 3.THE TREES (4:41) 4.LA VILLA STRANGIATO (9:35) Music by Lee and Lifeson, Lyrics by Peart, except La Villa Strangiato Music by Lee, Lifeson and Peart.

Edellisen levyn sisäpussissa lupailtiin jo jatkoa Cygnus X-1:lle. Hemispheres LP:n A-puolen täyttääkin "Cygnus X-1 Book II". Loppujen lopuksi yhteys on hieman teennäinen. Sanoitukset on poimittu Kreikan mytologiasta, ja kyseessä on järjen (Apollo) ja romantiikan (Dionysus) taistelu, jota Cygnus tulee tasapainottamaan. Tästä kaksijakoisuudesta tulee myös levyn nimi ja aivoteema (kaksi eri tavalla suuntautunutta aivolohkoa.) Eli ensimmäisessä kirjassa mustaan aukkoon ajautuneesta hahmosta tulee nyt Cygnus-jumala. Musiikillisesti yhteyttä edelliseen osaan ei ole, lukuunottamatta kekseliästä takaumaosaa. Musiikillisesti teoksen pituus ei ole perusteltua, olennainen nimittäin kuullaan jo Preludessa. Uusia teemoja ei muissa osissa juurikaan ole, vaan alussa esiteltyä teemaa toistetaan. Toisaalta 18-minuutin aikana kuullaan kaikki kulta-ajan Rushin tavaramerkit. Peartin haitsunkäyttö, legendaarinen ride-komppi, tomien käyttö, Leen mahtavat bassolinjat ja Lifesonin kitaramatto sekä tunnistettavat soolot.
"Circumstances" jää tällä levyllä jotenkin välibiisin asemaan, koska muut kappaleet ovat niin kovatasoisia. Soundillisesti biisi on yhtenäinen A-puolen raidan kanssa, eli Lifesonin kitaramattoa täydentää Leen rikas bassonsoitto. Rauhallisemmassa väliosassa Lee soittaa hienon moog-melodian.
"The Trees" on minun henkilökohtaisia suosikkeja Rush-tuotannossa. Kappale on täydellinen sekä sanoituksellisesti että musiikillisesti. Metsässä nimittäin tapahtuu kummia, kun vaahterat tahtovat enemmän oikeuksia, joita tammet eivät kuitenkaan suostu antamaan. Loppuratkaisu on traaginen. Tekstistä on tehty monenlaisia tulkintoja, mutta Peartin sanojen mukaan tekstissä ei ole haettu suoria viittauksia mihinkään todelliseen ilmiöön. Musiikillisesti "The Trees" on aivan mahtava. Sävellykset (useita osia), sovitukset ja jokaisen soittajan suoritukset ovat huikaisevia. Rauhallisessa väliosassa Peart käyttää jälleen hienolla tavalla Temple Blockeja (alunperin kiinalainen lyömäsoitin, 'puinen kala' taitaa olla Suomessa käytetty nimi). Kappaleen tunnelmassa on paljon samaa kuin "Xanadussa"
Levyn päättää toinen Rush-helmi, instrumentaali "La Villa Strangiato", jonka alaotsikko "An Exercise in Self-Indulgence" kertonee, missä mennään. Rush tunnettiin jo teknisesti erittäin korkeatasoisena bändinä, mutta tämä kappale sisältää yhä huikeampia soittosuorituksia. Ja mikä parasta, kyse ei ole vain soittajien tiluttelusta, vaan ideat ja sävellykset ovat Rushin tuotannon ehdotonta kärkeä. Itse tulee tätä kuunnellessa aina ihmeteltyä, kuinka lyhyeltä yhdeksän ja puolen minuutin kesto tuntuu.
Soundillisesti levyllä ollaan pitkälti samoilla linjoilla kuin edellisellä levyllä. Lifesonin tunnistettava kitarasoundi on parantunut, ilmeisesti Hiwattin nuppien ansiosta (aiemmin Marshall). Myös efektikalusto oli muuttunut (mm. Rolandin Space Echo). Syntetisaattoreita on käytetty tässä vaiheessa vielä kohtuudella. Vaikka Peartin patteristo kuulostaa hienolta, virveli on jotenkin suhinainen. Koko yleissoundikin on vähän kallellaan yläpäähän, mutta pidän soundia oikein miellyttävänä, vaikka sieltä tiettyä jyhkeyttä puuttuukin.
Tämä on niitä levyjä, jotka veisin autiolle saarelle. Testaa: The Trees
KLASSIKKO!

PERMANENT WAVES, 1980

Geddy Lee: Bass guitars, Oberheim Polyphonic, OB-1, Mini-Moog, Taurus pedal synthesizers, vocals. Alex Lifeson: Six and twelve string electric and acoustic guitars, Taurus pedals. Neil Peart: Drums, tympani, timbales, orchestra bells, tubular bells, wind chimes, bell tree, triangle, crotales.

1.THE SPIRIT OF RADIO (4:56) 2.FREEWILL (5:21) 3.JACOB'S LADDER (7:26) 4.ENTRE NOUS (4:36) 5.DIFFERENT STRINGS (3:48) 6.NATURAL SCIENCE (9:17) Music by Lee and Lifeson, Lyrics by Peart.

Permanent Waves oli Rushin lopullinen läpimurtolevy. Myyntilukuja nosti varsinkin hitiksi noussut "The Spirit Of Radio". Myös Leen hieman matalammalla kulkeva laulu ja uudesta aallosta vaikutteita saanut 80-lukulaisempi soundi madaltivat tutustumiskynnystä.
Levyn avaava phaser-kitara intro on Rush-tuotannon ehkä tunnetuin kohta. "The Spirit Of Radio" onnistuu ihmeellisellä tavalla olemaan progressiivinen, soitannollisesti vaikea kappale, ja samalla biisi on ilmiselvä hitti, vaikkei varsinaista kertosäettä olekaan. Duurimelodia ja nopea tempo ovat ehkä sitten ne suuria kansanjoukkoja viehättävät asiat. Varsinkin Peartin suoritukset avausraidassa ovat huikeat. Se tuttu ride-komppi toimii kuin junan vessa! Puhumattakaan lyriikoista, jotka tällaisena Idols-aikakautena ovat paljon ajankohtaisemmat kuin vuonna -80! Ilmeisesti myös Rushin jatkossa edelleen lisääntyvää syntikoiden käyttöä pedataan myös: All this machinery/Making modern music/Can still be open-hearted/Not so coldly charted/ It's really just question/Of your Honesty. Lisäksi lopun parodia SimonGarfunkelin Sounds of Silence tekstistä on oikein hauska.
"Free Will" on on myös fanien suosikkiraitoja, vaikka en itse ole siitä koskaan oikein innostunut. Teksti on tuttuun tapaan "tiedostava". "Jacob's Ladderia" voi huoletta kutsua eeppiseksi kappaleeksi. Hidastempoinen, tahdeiltaan monimutkainen kappale kasvaa hienosti. "Entre Nous" on levyn suorempaa rokkia, sekin tietenkin Rush-mausteilla. "Different Strings" taas on uudenlaista Rushia, kaunis rakkausballadi, jossa Rushin graafiikoista vastaava Hugh Syme soittaa hienot pianoraidat. "Natural Science" on moniosainen progebiisi.
Levy on soundeiltaan mielestäni erinomainen, ja tämä on yksi referenssilevyistäni hifi-laitteiden testauksessa. Soundi on selvästi erilainen kuin edellisellä levyllä. Syntikoita käytetään enemmän ja ilmestyessään levyn soundia on pidetty varmasti modernina. Vaikka 80-luku kuuluu jo, tässä vaiheessa mukaan ei ole vielä tullut niitä 80-luvun musiikkituotannon kammottavimpia puolia. Levyllä kuulee kuitenkin jo merkkejä tietynlaisesta kylmyydestä (soundit + sävellykset), joka vaivasi pahasti bändin myöhempää 80-luvun tuotantoa.
Viimeistään tämän levyn ansiosta Peart alkoi voittaa yhä enemmän palkintoja (mm. rumpulehtien paras rumpali-äänestykset). Sanoitukset ovat suuntautuneet fantasia-aiheista yhä enemmän yhteiskuntaa ja ihmiskuntaa tarkasteleviin aiheisiin. Lee laulaa hieman inhimillisemmältä korkeudelta, mutta lisääntyvä syntikoiden käyttö ja edelleen monimutkaiset bassoraidat ovat vaatineet keikkatilanteissa yli-inhimillisiä suorituksia. Lifesonin modernimpi kitarasoundi on edelleen tunnistettava ja soitossa kuuluu tuttu runsas vapaiden kielien käyttö. Sen sijaan Lifesonin sooloista en edelleenkään kauheasti innostu. Levyltä löytyy paljon tiettyjä rytmityksiä, jotka ovat sittemmin muodostuneet tietynlaisiksi progestereotypioiksi. Esim. sellaiset bändit kuin Iron Maiden, Marillion, CMX ja Dream Theater (ja lukuisia muita) ovat ottaneet paljon vaikutteita Rushista ja varsinkin tältä levyltä, vaikka näiden bändien edustama genre olisikin kovin erilainen.
Permanent Wavesin 35 minuutin kesto tuntuu aina liian lyhyeltä, ja usein kuuntelenkin levyn useamman kerran peräkkäin. Mielestäni tämä on Rushin paras levy, ja tämä on myös koko levyhyllyni parhaita levyjä! Klassikon titteli on oikeutettu monelta kantilta. Kappaleet ovat erinomaisia, soitto aivan huikean hienoa, sanoituksissa on hyviä oivalluksia ja tuotanto on hyvää. Ja levy vielä myikin hyvin. Testaa: The Spirit Of Radio
KLASSIKKO!

MOVING PICTURES, 1981

Geddy Lee: Bass guitars, Oberheim polyphonic, OB-X, Mini-Moog, Taurus pedal synthesizers, vocals. Alex Lifeson: Six and twelve string electric and acoustic guitars, Taurus pedals. Neil Peart: Drum kit, timbales, gong bass drums, orchestra bells, glockenspiel, wind chimes, bell tree, crotales, cowbells, plywood.

1.TOM SAWYER (4:33) 2.RED BARCHETTA (6:06) 3.YYZ (4:24) 4.LIMELIGHT (4:19) 5.THE CAMERA EYE (10:56) 6.WITCH HUNT (4:43) 7.VITAL SIGNS (4:43) Music by Lee and Lifeson, Lyrics by Peart except 1. Dubois and Peart.

"Tom Sawyer" starttaa vahvasti 80-lukulaisella syntikalla. Tästä biisistä tuli sitten Rushin ehkä tunnetuin biisi. Hittikin siitä tuli, vaikkei perinteistä kertosäettä olekaan ja biisi on muutenkin aika mutkikas. Hauskaa että juuri tätä biisiä hinkattiin viimeiseen asti studiossa levyä tehtäessä. Hieno biisi kaikilta osin.
"Red Barchetta" taas starttaa Lifesonin upeilla huilunäänillä. Lifeson loistaa tällä raidalla muutenkin, mm. soolo on kerrassaan mahtava. Sanatkin ovat hienot, Ferrarilla ajetaan ja lujaa! "YYZ" esittelee bändin huikeaa soittotaitoa samassa hengessä kuin "La Villa Strangiato". Tarjolla on vikkeliä sormia ja haastavaa rytmiikkaa. Tälläkään kertaa homma ei kuitenkaan mene tilutukseksi, olkoon siitä osoituksena vaikka bändin ensimmäinen Grammy-ehdokkuus (paras instrumentaali). Kappaleen nimi tulee Toronton lentokentän koodista ja introssa soitetaan tuon koodin morsetus! "Limelight" on suorempaa riffittelyä, mutta sekin on Rushin pidetyimpiä kappaleita ja keikkasuosikki. Teksti kertoo nöyristä kanadalaispojista, jotka joutuvat rock'n'roll elämän pyöritykseen.
Vinyylin b-puoli lähtee liikkeelle toisenlaisissa merkeissä. Moniosainen "The Camera Eye" on aika syntikkapitoinen eepos, ja nyt ovat käytössä ne vähemmän aikaa kestäneet kasarisyntikat. "Witch Hunt" esittäytyy alaotsikolla part III of 'Fear', ja on levyn synkin kappale. "Vital Signs" on kuin maistiainen bändin seuraavasta neljän levyn kaudesta. Kasarisyntikat ovat pääosassa, kitarasoundi on kaiutetun diskanttinen ja rumpusoundikin on vähän ihmeellinen. Keskinkertainen laulumelodia on korvattu tekstissä Peartin yhä monimutkaisemmilla ilmaisuilla.
Levyn tuotanto (Terry Brown) on jälleen erinomaista. Rummut, varsinkin tomit, kuuluvat muhkeasti. Bassosoundi on myös upea ja sopii hyvin Leen tunnistettavaan soittoon. Syntikkasoundeista en niin hirveästi innostu, varsinkin tietäen suunnan johon bändi oli menossa. Lifesonin soundi on levyllä vaihteleva. Delayta on kitarassa aika paljon. Lifesonin vaikertavat soolot ovat kerrankin hyviä joka biisissä.
Moving Pictures mainitaan lähes aina Rushin yhteydessä bändin parhaana levynä, ja levy on monessa muussakin yhteydessä nostettu klassikon asemaan. A-puoli onkin kerrassaan mahtava, mutta itse en ole koskaan pitänyt tätä Rushin parhaana, vaan mielestäni bändi oli jo ohittanut luovan huippunsa. Kaupallisesti bändi oli tämän levyn jälkeen kuitenkin uransa huipulla. Levyllä ei ole enää paljon jäljellä 70-luvun soundimaailmasta, joka minua kovasti miellyttää. Moving Pictures saattaa kuitenkin olla paras vaihtoehto ensimmäiseksi Rush-levyksi. Levy päätti bändin toisen neljän levyn jakson, jota jälleen seurasi livelevy. Valitettavasti Rushin parhaat hetket olivat tämän levyn myötä ohi, vaikka bändi on tietyn tason pystynytkin säilyttämään.
Vaikka olenkin yleistä mielipidettä vastaan tämän levyn hyvyydestä, on levy kaikesta huolimatta aivan erinomainen! Testaa: Tom Sawyer
KLASSIKKO!

SIGNALS, 1982

Geddy Lee: Bass guitars, synthesizers, vocals, Pitcher. Alex Lifeson: Electric and acoustic guitars, Taurus pedals, First Base. Neil Peart: Drums and percussion, Third Base.

1.SUBDIVISIONS (5:33) 2.THE ANALOG KID (4:46) 3.CHEMISTRY (4:56) 4.DIGITAL MAN (6:20) 5.THE WEAPON (6:22) 6.NEW WORLD MAN (3:41) 7.LOSING IT (4:51) 8.COUNTDOWN (5:49) Music by Lee and Lifeson, lyrics by Peart except 3: lyrics by Lee, Lifeson and Peart.

Todella kovatasoisen neljän levyn kauden jälkeen oli taas aika julkaista live. Tämän jälkeen Rush ryhtyi äänittämään ensimmäistä levyä seuraavasta neljän levyn sarjasta, joka tunnetaan Rushin syntikkavuosina. Bändin suunta oli kuultavissa jo kahdella aikaisemmalla levyllä, mutta silti Signals kuulostaa radikaalilta suunnanmuutokselta lyhyessa ajassa. Leen syntikat ovat keskeisessä asemassa, sekä komppauksessa että melodioissa. Aikaisemmin olennainen Lifesonin kitara on nyt taka-alalla. Lee laulaa nyt paljon matalammalta ja kappalerakenteet ovat selkeämpiä. Vaikutteita on saatu selvästi uudesta aallosta, varsinkin toiselta voimatriolta, The Policelta. Ehkä tämä toi uusia kuuntelijoita, levyltä kun irtosi kaikkien yllätykseksi muutama pikkuhittikin ("New World Man", "Subdivisions"). Tästäkin huolimatta levyn suurimpana ongelmana on biisimateriaali. Bändin biisintekotaidoille tapahtui jotakin ihmeellistä 80-luvun alussa, koska Signalsista alkaen kaikki levyt ovat olleet kärjistettynä tasapaksuja, verrattuna aikaisempaan tuotantoon. Signalsilta on vaikea irrottaa edes yhtä selkeästi massasta erottuvaa kappaletta.
Neil Peart sentään on vedossa. Rumpuosuudet ovat totutun hienoja, vaikka monien esikuvarumpali on tainnut saada vaikutteita myös toiselta arvostetulta rumpalilta, Stewart Copelandilta. Sanoituksissa aiempi fantasia-aiheisto on lopullisesti unohdettu, ja nyt liikutaan hyvin arkisissa/realistisissa asioissa: teiniangstissa, ihmisten välisissä suhteissa tai avaruussukkulan laukaisussa. Lifeson tuntuu albumilla olevan sivuroolissa, vaikka "The Analog Kid" perustuukin nopeaan kitarariffiin. Kaiutettu ja prosessoidun kuuloinen kitarasoundi ei miellytä minua ollenkaan. Esim. "The Analog Kidin" Harmonizerilla efektoitu soolo on aika hirveä. Soundien puolesta sama pätee koko levyyn. 80-luvun soundimaailma ei vain kuulosta hyvältä, vaikka se onkin tullut uudestaan muotiin.
Melko kovan kritiikin jälkeen (ainiin, unohtui mainita että levyn kansikin on ruma) on kuitenkin todettava, että levy paranee melkoisesti runsaan kuuntelun myötä. Ja taiteellisessa mielessä bändi teki rohkean ja kunnioitettavan ratkaisun. Toista Moving Picturesia ei tullut, vaan bändi modernisoi soundiaan ja uudistui menestyksekkäästi. Nimittäin Signals ylsi miljoonamyyntiin, eikä myynti tullut pelkästään edellisen levyn menestyksen takia, koska seuraavatkin levyt myivät erittäin hyvin. Testaa: Losing It


GRACE UNDER PRESSURE, 1984

Geddy Lee: Bass Guitars, Synthesizers, Vocals. Alex Lifeson: Guitars and Synthesizers. Neil Peart: Drums, Percussion and Electronic Percussion.

1.DISTANT EARLY WARNING (4:56) 2.AFTERIMAGE (5:03) 3.RED SECTOR A (5:09) 4.THE ENEMY WITHIN (4:34) 5.THE BODY ELECTRIC (4:59) 6.KID GLOVES (4:18) 7.RED LENSES (4:43) 8.BETWEEN THE WHEELS (5:44) Music by Lee and Lifeson, Lyrics by Peart.

Terry Brown, joka oli tuottanut Rushia melkein kymmenen vuotta, korvattiin Grace Under Pressurella Peter Hendersonilla. Suuntaa uusi tuottaja ei kuitenkaan muuttanut, vaan GUP:lla sukelletaan edelleen syvemmälle syntetisaattorimaailmaan. Lifesonin ja Leen biisinkirjoitustaidot tuntuvat kuitenkin olleen taas paremmassa vedossa. Heti alun ydinsota-aiheinen singleraita "Distant Early Warning" tempaa mukaansa, ja biisi on edelleen Rushin keikkasetin vakiokalustoa. Surumielistä, mutta melodista "Afterimagea" seuraa levyn vaikuttavin kappale, keskitysleiristä kertova "Red Sector A". Edes Peartin sähkörummut eivät onnistu pilaamaan tätä helmeä. "The Enemy Within" päästää taas Peartin kunnolla vauhtiin muuallakin kuin sanoitusrintamalla. Bittimaailmassa liikkuva "The Body Electric" on harvinaisen mieleenpainuva takertuvan 1-0-0-1-0-0-1 kertosäkeen ansiosta.
Levyllä on itse asiassa enemmän kitaraa kuin aiemmalla levyllä, mutta Lifesonin soundi on sellainen, että kitara ei välttämättä kuulosta kitaralta. Soolot ovat jälleen melko "persoonallisia". Kaiutettu diskanttisoundi jopa särkee korvia korkeimmissa nuoteissa. Peart on valitettavasti seurannut aikaansa, eli sähkörummut ja muut kasariperkussiot ovat käytössä. Onneksi ei sentään koko ajan, tuttua ridekomppiakin kyllä kuullaan joissain biiseissä. Leen tutun pulppuilevat bassokuviot ovat esillä varsinkin silloin kun syntikat hiljentyvät. Syntikat ovatkin levyllä pääosassa, sekä sointusoittimina, että rytmiikan tuojina. Ylipäätän levyn soundit ovat muoviset ja kylmät, vaikka ne ehkä ovat vuonna -84 olleet referenssikamaa.
Soundeistaan ja tuotannostaan huolimatta Grace Under Pressure on hyvä levy, Rushin kasarikauden paras sellainen. Biisit ovat hyviä: melodioita, oivalluksia ja koukkuja löytyy. Levyn loppupuoliskolla tosin tulee sovituksellisia rimanalituksia. Sanoituksissa Peartilla on ollut punainen vaihe päällä. Sana "red" esiintyy joka toisessa biisissä jossain muodossa. Sekavassa "Red Lenses:ssä" sanat menevätkin: feels red inside my head . Sanoitukset ovat synkkiä, aiheina ovat mm. ydinsota, kuolema ja keskitysleirit. Synkät sanoitukset ja kylmät soundit tekevät levystä siis periaatteessa aika vaikean tapauksen. Ehkä biisien taso kuitenkin pelastaa paljon. Levy nimittäin tarttuu hyllystä soittimeen yllättävän usein, vaikka levyn sisällössä pitäisi olla monta häiritsevää tekijää.
Täysin muuttunut soundipolitiikka vieraannutti varmasti vanhoja faneja, mutta silti Grace Under Pressure ylsi miljoonamyyntiin, ilman varsinaista hittiä (no eipä niistä tämän bändin kohdalla oikeastaan voi puhua sanan varsinaisessa merkityksessä). Rush, toisin kuin moni muu 70-luvun bändi tuossa vaiheessa, teki edelleen virkeää musiikkia kulkien omaa polkuaan. Tämä on asia, josta bändi saa minulta ison kasan plussia. Testaa: Red Sector A


POWER WINDOWS, 1985

Geddy Lee: Bass guitar, synthesizers, bass pedals, vocals. Alex Lifeson: Electric and acoustic guitars. Neil Peart: Drums, percussion and electronic percussion.

1.THE BIG MONEY (5:34) 2.GRAND DESIGNS (5:05) 3.MANHATTAN PROJECT (5:05) 4.MARATHON (6:09) 5.TERRITORIES (6:19) 6.MIDDLETOWN DREAMS (5:15) 7.EMOTION DETECTOR (5:10) 8.MYSTIC RHYTHMS (5:53) Music by Lee and Lifeson, Lyrics by Peart

Tuottaja on jälleen vaihtunut, mutta suunta on pysynyt samana. Singleraita "The Big Money" kuvaa hyvin koko 80-lukua sekä tekstiltään että musiikiltaan, vaikka poikkeava rytmiikka ja bassokuviot kertovatkin, ettei kyseessä ole mikään keskiverto kasaripoppoo. "Grand Designsissä" kritisoidaan massatuotantoa ja "aidon asian" puuttumista. Vaikka Rushissa kieltämättä on sisältöä, kuulostavat tämänkin levyn syntikkakokeilut siltä, että kovin helposti on tietyissä asioissa hypätty valtavirran kelkkaan. "Manhattan Project" osoittaa levyn mieleenpainuvimmalla melodialla a-osassa, että bändi olisi voinut tehdä kunnon kasarislovarihitin halutessaan. Maailmoja syleilevää kertosäettä ei kuitenkaan koskaan kuulu, ja kun tekstikin kertoo ydinaseen rakentamisesta, asiaa MTV:n tähdeksi ei ollut. Soundillisesti 80-luvun elementit on otettu haltuun aika täydellisesti.
Ärsyttävintä levyssä on syntikoiden käyttö kaiken maailman äänien tuottamiseen, kuten tuolloin oli tapana. Ajan hammas kun ei ole kohdellut noita tuon ajan "efektejä" kovin suopeasti. Lifesonin tyyli käyttää ylikaiutettuja iskusointuja ja ylipäätään kamalaa kitarasoundia, ei myöskään miellytä. Bassorintamalla Lee taas tekee melkoisen haasteellisia suorituksia suoremmissakin biiseissä. Laulu kulkee välillä Leen mittapuulla todella alhaalla. Peartin sanoitukset toimivat parhaiten realistisissa kuvauksissa (Manhattan Project, Marathon, Middletown Dreams). "Marathon" kuvaa juoksijan taivalta hyvin todentuntuisesti. Kappaleeseen on saatu vieläpä vanhoista ajoista muistuttava väliosa. Pohdiskelevammat tekstit tuntuvat välillä kömpelöiltä, mutta aivottomista sanoituksista bändiä ei toisaalta voi syyttää.
Tämäkin levy vaatii kuuntelua. Pikkuhiljaa kylmän ja muovisen kasarikuorrutuksen alta löytyy niitä asioita, jotka tekevät Rushista erityisen bändin. Sovitukset ovat loppujen lopuksi melko progressiivisia, ja loistavia oivalluksia kuulee siellä täällä. Levy kaipaisi kuitenkin enemmän melodioita. Varsinkin laulumelodiat ovat monesti kalseita ja olemattomia. Hienoja sävellyshippusia on kyllä ripoteltu sinne tänne. Niitä voisi olla enemmän, mutta silti ne muutamat ovat niin hyviä, että kokonaisvaikutelma levystä paranee jonkin verran.
Soundeista ja tuotannosta huolimatta, tässäkin levyssä on paljon hienoja asioita, joista nauttii varsinkin keskittyneessä kuuntelussa hyvistä hifi-laitteista. Edellisen levyn tasoon ei kuitenkaan ylletä. Testaa: Manhattan Project


HOLD YOUR FIRE, 1987

Geddy Lee: Bass guitar, synthesizers, bass pedals, vocals. Alex Lifeson: Electric and acoustic guitars. Neil Peart: Drums, percussion and electronic percussion.

1.FORCE TEN (4:26) 2.TIME STAND STILL (5:07) 3.OPEN SECRETS (5:37) 4.SECOND NATURE (4:35) 5.PRIME MOVER (5:19) 6.LOCK AND KEY (5:08) 7.MISSION (5:15) 8.TURN THE PAGE (4:53) 9.TAI SHAN (4:14) 10.HIGH WATER (5:32) Music by Lee and Lifeson, Lyrics by Peart except 1: Peart and Dubois.

On myönnettävä, että minulla on asenneongelma tätä levyä kohtaan. Teinipoikana olin tutustunut ja ihastunut Rushin 70-luvun lopun tuotantoon. Ostin sitten tämän levyn luulleen bändin koko tuotannon olevan suunnilleen samanlaista. Levy oli täydellinen järkytys, enkä tunnistanut tuntemaani bändiä levyltä ollenkaan. 90-luvun puolivälissä 80-luvun soundit kuulostivat vielä paljon pahemmalta kuin nyt. Tuosta järkytyksestä en ole edelleenkään täysin toipunut, ja siten tähän levyyn on kovin vaikea suhtautua.
Jälkeenpäin kuulostaa siltä, että Hold Your Firella Rush meni kaikkein pisimmälle 80-lukulaisen tuotannon ja soundien kanssa. Äänimaailma on vahvasti diskanttinen ja kaiutettu. Rummuista ei oikein tiedä, mikä on aitoa tavaraa ja mikä ei. Lifesonin kitara kuulostaa kamalalta, soolot ottavat korviin. Leen bassoriffit ovat välillä makeita, mutta bassosta puuttuu kaikki alapää. Lee tosin laulaa hienosti, matalammalta kuin aiemmin. Levyn hallitsevimpana elementtinä ovat kuitenkin syntetisaattorit. Itseäni häiritsee eniten se, että raidat on tungettu liian täyteen tavaraa. Biiseissä on minulle aivan liikaa pistäväsoundista informaatiota.
Signalsista alkaen Rushin biisimateriaalissa on tapahtunut tasapäistymistä. Kahdelta edeltävältä levyltä kuitenkin löytyi muutamia selviä helmiä. Hold Your Firelta yksikään kappale ei varsinaisesti erotu joukosta. Sävellyksiä ei voi kuitenkaan sanoa huonoiksi. Itse asiassa HYF on erittäin melodinen levy, ja ehkä kaikista Rushin levyistä popein. Kappaleet ovat melko suoraviivaisia ja melodiat kulkevat pääosin duurissa. "Missionin" lyhyt instrumentaaliosa, jossa kierrätetään bändin aiempia progekuvioita, kuulostaa tässä kontekstissa todella oudolta. Biisien pituudet ovat ilmeisesti vanhasta muistista viiden minuutin paikkeilla, sanoma olisi kuitenkin useimmiten tullut perille kolmessa minuutissa. Peartin lyriikat käsittelevät tällä kertaa eri elementtejä, sekä ihmisluontoa.
Tiedän, että monet kuitenkin pitävät tästä levystä. Monen mielestä levy on jopa bändin kasarikauden paras tuotos. Tähän lienee syynä ainakin aiempaa selvästi popimpi ote ja sävellyksien "lämpimyys". Hold Your Fire on varmasti helpompi ja nopeammin avautuva, kuin pari aiempaa levyä. Testaa: Time Stand Still


PRESTO, 1989

Alex Lifeson: Electric and acoustic guitars. Neil Peart: Drums and electronic percussion. Geddy Lee: Bass guitar, vocals, synthesizers.

1.SHOW DON'T TELL (5:01) 2.CHAIN LIGHTNING (4:33) 3.THE PASS (4:51) 4.WAR PAINT (5:24) 5.SCARS (4:07) 6.PRESTO (5:45) 7.SUPERCONDUCTOR (4:47) 8.ANAGRAM (for Mongo) (4:00) 9.RED TIDE (4:29) 10.HAND OVER FIST (4:11) 11.AVAILABLE LIGHT (5:03) Music by Lee and Lifeson, Lyrics by Peart.

Presto aloittaa Rushin neljännen neljän studiolevyn sarjan. Tällä kertaa suurta suunnanmuutosta ei ole tehty, vaan jatketaan edellisen levyn linjoilla. Päällimmäisenä levystä jää mieleen ikävän pistävä ja ohut, kaiutettu soundimaailma, joka ulottuu kaikkiin soittimiin. Syntikoita käytetään maltillisemmin kuin aiemmilla levyillä, mutta mikään kitaralevykään Presto ei ole. Ainoa rokahtavampi raita on "Superconductor". Kun on kuullut kovaäänisen Rushin livenä, tällainen "rokin puute" tuntuu nyt oudolta. Lifeson käyttää paljon yksittäisiä iskusointuja, jotka kaiun ansiosta jäävät soimaan. Myös Peart käyttää vastaavanlaisia pistäviä iskuja rumputyöskentelyssään.
Prestolla ei ole samanlaista melodisuutta kuin Hold Your Firellä, eikä juurikaan mieleenjääviä biisejä, ellei tiettyjä kasarirenkutukselta kuulostavia hokemia oteta lukuun. Parhaiten toimii levyn päättävä "Available Light". Lyhyemmillä biisinmitoillakin olisi pärjätty. Sanoituksissa Peart jatkaa älykkömäiseen muotoon puettuja huomioita arkielämästä ja maailmasta. Näistä kommenteista huolimatta Prestoa ei voi haukkua huonoksi levyksi. Se on enemmänkin tylsä, joiltain osin ärsyttävä. Soundit eivät kylläkään ole miellyttävät.
En ihmettele, vaikka osa Rush-diggareista pitäisi Prestosta paljonkin. Minulla tämä menee Rushin heikoimpien levyjen joukkoon. Testaa: Available Light


ROLL THE BONES, 1991

Alex Lifeson: Electric and acoustic guitars. Neil Peart: Drums and cymbals. Geddy Lee: Bass guitar, vocals, synthesizers.

1.DREAMLINE (4:38) 2.BRAVADO (4:35) 3.ROLL THE BONES (5:30) 4.FACE UP (3:54) 5.WHERE'S MY THING? (part IV, "gangster of boats" trilogy) (3:49) 6.THE BIG WHEEL (5:13) 7.HERESY (5:26) 8.GHOST OF A CHANCE (5:19) 9.NEUROTICA (4:40) 10.YOU BET YOUR LIFE (5:00) Music by Lee and Lifeson, Lyrics by Peart.

Roll The Bonesin äänimaailma on siirtynyt pois päin aiempien levyjen syntikkavoittoisuudesta. Nyt kitara on rouheampi ja enemmän esillä. Syntikat ovat edelleen läsnä, mutta taustalla. 80-luku kuuluu edelleen kaiun määrässä ja tietyssä diskanttisuudessa, mutta Prestoon verrattuna levyn äänimaailma on miellyttävämpi. Kuitenkin, vaikkapa rummut saisivat olla muhkeammat, varsinkin kun Peart soittaa tällä levyllä taas jollain tavalla näytteliäämmin. Vai pitäisikö sanoa "kuuluvammin".
Biisimateriaali tuntuu tällä levyllä paremmalta kuin parilla aiemmalla levyllä. Melodioita ja koukkuja löytyy. Silti montaa raitaa vaivaa jo 80-luvun alkupuolella alkanut mieleenjäämättömyys. Mutta Rush on uskalias bändi aikaansa seuraten, albumin nimiraidalla nimittäin kuullaan rap-osuus. Jep, kuulostaa pahalta. Levyltä kuultuna se ei ole aivan täysi katastrofi, mutta ei sitä voi Rushin huippuhetkeksi sanoa.
Vaikka levyn sanoitukset ovat pohdiskelevia ja synkkiä, eikä levyllä tosiaankaan ole hittiä, siitä tuli Rushin menestynein levy sitten Moving Picturesin. Yllättävää. Levy myi erinomaisesti, soi radiossa ja oli ehdolla instrumentaali-Grammyksi (funkin kanssa flirttaileva "Where's My Thing"). Nopea avausraita "Dreamline" toimii ja soi tuolloin paljon. Melodisessa "Bravadossa" Lee laulaa kauniisti perinteistä matalammassa rekisterissä. "Ghost Of A Chancessa" on erinomainen riffi ja hieno, ilmavan rauhallinen kertosäe.
Vaikka siihen 80-luvun alun erittäin progressiiviseen Rushin alkuun ei ole enää paluuta, palautti tämä albumi varmaankin jonkinlaista uskottavuutta. Peartin ride kilisee taas tutusti. Testaa: Ghost Of A Chance