URIAH HEEP

VERY 'EAVY ... VERY 'UMBLE, 1970

David Byron: Lead Vocals. Ken Hensley: Organ, Slide Guitar, Mellotron, Piano & Vocals. Mick Box: Lead Guitar, Acoustic Guitar, Vocals. Paul Newton: Bass Guitar. Ollie Olsson: Drums, Percussion.

1.GYPSY (Box/Byron) 2.WALKING IN YOUR SHADOW (Newton/Byron) 3.COME AWAY MELINDA (Hellerman/Minkoff) 4.LUCY BLUES (Box/Byron) 5.DREAMMARE (Newton) 6.REAL TURNED ON (Box/Byron/Newton) 7.I'LL KEEP ON TRYING (Box/Byron) 8.WAKE UP (SET YOUR SIGHTS) (Box/Byron)

Uriah Heep on jonkinlainen köyhän miehen purple, ja kuvausta vahvistaa tieto siitä, että bändit soittivat aikoinaan vierekkäisissä treenikämpissä. Bändin debyyttialbumin avausraita "Gypsy" on rankkaa ja pääosin toimivaa tavaraa. Junnaava kitarariffi ja säröhammond antava moshauksen aihetta. Appiukko kertoi, että hiukset nousivat pystyyn kun biisin kuuli ensimmäistä kertaa, ja levy oli pakko ostaa vaikka ei vielä ollut levysoitintakaan! Hyvään biisiin on kuitenkin jostain syystä tungettu ihmeellisiä häröilyosia. "Gypsyyn" ilonaiheet sitten melkein jäävätkin. "Come Away Melinda" on kyllä varsin nätti balladi ja "Dreammaren" riffikin toimii. Muusta levyn materiaalista ei ilon aiheita löydy.
Heep sijoittuu samaan hieman progressiviseen 70-luvun heavygenreen kuin Deep Purple. Erotuksena on kuitenkin se, että biisimateriaali, soittotaito ja sounditkin ovat paljon huonommat. Bändi yrittää olla samaan aikaan raskas ja liiankin progressiivinen. Raskaudessa paikoitellen onnistutaankin, mutta kikkailuun eivät soittotaidot eivätkä ideat tunnu riittävän. Monet osat ja biisitkin olisi pitänyt ajaa muutaman kerran jonkin kritiikkisuotimen läpi. Byronin falsettivibra menee korkealta ja kovaa, mutta menee välillä koomiseksi. Box on melko mielikuvitukseton kitaristi, wah-wahin käytöllä yritetään korvata ideoiden puutteet. Toisaalta sliden käyttö on jokseenkin hanskassa. Hammond sentään murisee välillä mukavasti. Heep taisi olla yksi Spinal Tapin esikuvista, ja niinpä loppumaton miehistönvaihdosruletti on aloitettu jo kesken debyyttilevyn äänitysten. (alkuperäinen rumpali Alex Napier soittaa kahdella raidalla).
Huolimatta siitä, että varsinkin Suomessa Very 'eavy ... Very 'umble oli jo kohtalainen menestys, levy on yksinkertaisesti huono. Puolikas pallo tulee lähes yksinomaan "Gypsyn" ansiosta. Testaa: Gypsy


SALISBURY, 1971

David Byron: Lead vocals. Ken Hensley: Organ, piano, slide and acoustic guitars, harpsichord, vibes and vocals. Mick Box: Lead guitar, acoustic guitar, vocals. Keith Baker: Drums. Paul Newton: Bass.

1.BIRD OF PREY (Box/Byron/Newton) 2.THE PARK (Hensley) 3.TIME TO LIVE (Box/Byron/Hensley) 4.LADY IN BLACK (Hensley) 5.HIGH PRIESTESS (Hensley) 6.SALISBURY (Byron/Hensley/Box)

Rumpali on jälleen vaihtunut edellisen lähdettyä Elton Johnin bändiin. Vaikka muuten miehistö on pysynyt samana, bändi kuulostaa aivan erilaiselta kuin debyytillä. Aikaa edellisestä levystä on kuitenkin kulunut alle vuosi. Salisbury alkaa biisillä, jolle on kaveriporukassa naureskeltu monesti. Kohtalaisen tiukan riffin päälle tulee Byronin käsittömättömän korkealta menevää vibralaulua. Harva pystyy laulamaan noin, mutta kyllähän se vaan aika naurettavalta kuulostaa. No, onneksi koko levy ei ole ihan samanlaista.
Salisburylla oikeastaan kaikki on parempaa kuin debyytillä: biisit, soundit, soitto jne. Mutta ei levy mestariteos ole. Bändi yrittää edelleenkin väkisin olla progressiivinen ihmeellisillä väliosilla, jotka eivät linjaan sovi. Kaiken huippuna albumin nimiraita on 16-minuuttinen kunnon klassisella orkesterilla höystetty "teos". Aika ihmeellistä, että 70-luvun alussa suhteellisen tuntematonkin bändi pääsi säätämään ison orkesterin kanssa. Päätösraidalla on hetkensä, mutta voitte arvata minkälainen kokonaisuus on.. Bändi sai joka tapauksessa tälle levyllä aikaan kunnon jättihitin (joka itse asiassa löydettiin vasta muutama vuosi myöhemmin), "Lady In Blackin". Muissakin biiseissä on ihan hyviä ideoita.
Bändin huonoin osa-alue on rytmiosasto, sen sijaan kitararaidat ovat paljon parempia kuin debyytillä. Tästä huolimatta Box tunkee monessa kohtaa raitansa täyteen wah-wah mössöä. Parhaana osa-alueena ovat selvästi Hensleyn Hammond-osuudet, joita kuuntelee mielellään. Sanoissa on enemmän ideaa kuin heavybändeillä keskimäärin, "Lady In Blackiä" on käytetty jopa englanninopetukseen muissa maissa.
Vaikka Salisbury on selvästi parempi kuin edeltäjänsä, ja sisältää muutamia hyviä biisejä, jättää kokonaisuus aika sekavan vaikutelman. Testaa: Time To Live


LOOK AT YOURSELF, 1971

Ken Hensley: Organ, Piano, Guitar, Acoustic Guitar & Vocals. Mick Box: Lead Guitar & Acoustic Guitar. David Byron: Lead Vocal. Paul Newton: Bass Guitar. Ian Clarke: Drums.

1.LOOK AT YOURSELF (Hensley) 2.I WANNA BE FREE (Hensley) 3.JULY MORNING (Byron/Hensley) 4.TEARS IN MY EYES (Hensley) 5.SHADOWS OF GRIEF (Hensley/Byron) 6.WHAT SHOULD BE DONE (Hensley) 7.LOVE MACHINE (Hensley/Box/Byron)

Ensin kuukausittainen miehistönvaihdosuutinen: tällä kertaa vain rumpali on vaihtunut. LAY:n CD-kansi saattaa näyttää oudolta. Alkuperäisessä vinyylissä on kuitenkin ollut "peili", josta voi katsella itseään. Hauskaa. LAY oli Heepin läpimurtolevy, listoille päästiin ympäri maailman ja myös jenkkimarkkinat avautuivat. Ansio on samannimisen sinkkulohkaisun. Albumin nimibiisi on nimittäin tiukkaa tavaraa. Hammondit murisevat heavyriffiä ja lauletaan kovaa ja korkealta. "Look At Yourself" onkin Uriah Heepin parhaimpia biisejä. "I Wanna Be Free" jatkaa samoilla linjoilla, tosin hieman hitaammalla tempolla. "July Morning" taas on Heepin oma "eeppinen balladi", jossa Purplen "Child In Time" on varmasti ollut innoittajana. Komeassa biisissä Byron osoittaa osaavansa laulaa myös kauniisti ja Hensley soittaa hapuilevan, mutta hienon soolon. Itsekuri ei ole kuitenkaan tälläkään kertaa pitänyt, 10-minuuttisesta biisin viimeiset kolme minuuttia ovat älytöntä moog-kikkailua. Olisivat lopettaneet biisin aiemmin. Tästä huolimatta A-puolen jälkeen levyn pisteet ovat todella korkealla. B-puolella taso sitten laskeekin huomattavasti. Sisältää mitäänsanomattomia biisejä ja keskinkertaista soittoa (mm. Clarkella on timing ongelmaa ja Box EI ole slide-osaaja). "Shadows of Griefillä" itsekritiikki pettää taas pahasti ja tahatonta komiikkaahan siitä tulee.
Parannusta edelliseen levyyn on kuitenkin hurjasti. Levy on linjakas ja tyylilliset kokeilut ovat jääneet vähemmälle. Soundeissa on myös tapahtunut parannusta. Edelleen Hensleyn Hammond/Leslie yhdistelmä dominoi oikeutetusti äänikuvaa. Kitarasoundi on mennyt siedettävämpään suuntaan, vaikka esim. nimibiisillä se on ärsyttävän diskanttinen. Basso kuuluu hyvin ja myös bassolinjat ovat paikoitellen oikein hyviä. Rumpali ja rumpusoundit ovat huonot. Byronin tavaramerkiksi muodostunutta laulutyyliä tehostetaan tuplauksilla, ja laulutyyli onkin ollut monille myöhemmille laulajakukoille innoittajana. Nythän (2004) samoista aineksista koostuva heavy on taas suosittua.
Vaikka B-puolella ei ole paljon kuunneltavaa, on "LAY" vahvan A-puolen ansiosta Uriah Heepin parhaita levyjä. Testaa: Look At Yourself


DEMONS AND WIZARDS, 1972

Gary Thain: Bass Guitar. Lee Kerslake: Drums and Percussion. Mick Box: Guitars. Ken Hensley: Keyboards, Guitars, Percussion. David Byron: Vocals.

1.THE WIZARD (Hensley/Clarke) 2.TRAVELLER IN TIME (Byron/Kerslake/Box) 3.EASY LIVIN' (Hensley) 4.POET'S JUSTICE (Hensley/Box/Kerslake) 5.CIRCLE OF HANDS (Hensley) 6.RAINBOW DEMON (Hensley) 7.ALL MY LIFE (Box/Byron/Kerslake) 8.PARADISE (Hensley) 9.THE SPELL (Hensley)

Miehistönvaihdokset ensin. Alusta asti mukana ollut basisti Newtonin tilalle tuli Mark Clarke, joka 3 kuukauden jälkeen vaihtui kyvykkääseen Gary Thainiin. Myös rumpalin pallille on vaihdettu Lee Kerslake. Nyt kasassa olikin Heepin kaikkien aikojen paras kokoonpano. DAW on myös Heepin ensimmäinen 16-raidalle äänitetty albumi.
Levyn avaavan "The Wizardin" pudotetussa D-vireessä soiva akustinen yllättää. Muutenkin soitto on jotenkin kypsempää kuin aikaisemmilla tekeleillä. Odotettua tason pudotusta ei tule, vaan materiaalin taso säilyy koko levyn. Tänä päivänä puhkisoitettu "Easy Livin'" oli bändin uran isoin hitti. Tutut Heep-elementit, kuten Byronin korkealle menevät osuudet ovat tallella, mutta tällä kertaa kaikki on toteutettu tyylikkäämmin. Myös Hammondit murisevat hienosti, esim. onnistuneessa "Circle Of Handsissa". Levy päätetäänkin suureelliseen tyyliin mahtipontisilla piano-osuuksilla. Uriah Heepistä taisi tulla tällä levyllä (ainakin vähäksi aikaa) vakavasti otettava bändi. Teemana, kuten nimistä saattaa päätellä, on tällä kertaa fantasia, ja Roger Dean on saatu piirtämään levyn kansi
Soitto ja soundit ovat kaikin puolin parempaa tasoa kuin aiemmilla levyillä, ja uudella rytmiryhmällä on tähän iso osuus. Sovitukset ovat myös parempia. Vaikka ilmaisua on laajennettu perinteistä Heep-heavya laajemmalle, levy on linjakas ja kuulostaa yhtenäiseltä.
Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö DAW olisi Heepin kaikkien aikojen paras levy. Mikään mestariteos levy ei silti ole, onhan kyseessä kuitenkin Uriah Heep.. Levyä voi kuitenkin suositella ensimmäiseksi hankinnaksi, jos Heeppiin haluaa tutustua. Kyllähän tämä 70-luvun hevistä pitävän hyllyyn kuuluu. Testaa: The Wizard


THE MAGICIAN'S BIRTHDAY, 1972

Gary Thain: Bass Guitar. Lee Kerslake: Drums and Percussion. Mick Box: Guitars. Ken Hensley: Keyboards, Guitars, Moog Synthesizer. David Byron: Vocals.

1.SUNRISE (Hensley) 2.SPIDER WOMAN (Box/Byron/Kerslake/Thain) 3.BLIND EYE (Hensley) 4.ECHOES IN THE DARK (Hensley) 5.RAIN (Hensley) 6.SWEET LORRAINE (Box/Byron/Thain) 7.TALES (Hensley) 8.THE MAGICIAN'S BIRTHDAY (Hensley/Box/Kerslake)

Uriah Heepin julkaisutahti jatkui hurjana, TMB oli jo viides levy kolmen vuoden sisällä. Yllättävää kyllä, ensimmäistä kertaa kokoonpano on säilynyt samana kuin edellisellä levyllä. Valitettavasti vain edellisellä levyllä saavutettu taso on romahtanut.
TMB alkaa tuttuun tyyliin Byronin korkealta menevällä kiljunnalla. "Sunrise" ei ole kuitenkaan yhtä tiukka aloitus, mitä kaikilla aiemmilla levyillä on ollut. Itse asiassa TMB:ltä ei löydy yhtään selkeää ykkösbiisiä. Vaikka aiempien levyjen taso on ollut mitä on, jokaiselta levyltä on löytynyt vähintään yksi ässäbiisi. Kun vielä osoittautuu että "Sunrise" edustaa levyn parhaimmistoa, voi todeta että hyvin ei mene. Roger Dean on tehnyt jälleen kannen ja fantasia-aihepiireissä liikutaan. Auringonlaskusta lauletaan kolmessa biisissä! Levyn materiaali on keskinkertaista, mutta pohjat vetää taas "teos", eli 10-minuuttinen nimibiisi. Salisburyltä ei ole opittu mitään muuta kuin että orkesterointi on ymmärretty jättää pois. Albumin nimibiisi on nimittäin käsittämätöntä paskaa. Varsinkin väliosan kazoo-soolo, moog-ulinat, beatles-soundi ja rumpujen sekä kitaran "hyvän ja pahan" taistelu on hirveätä kunneltavaa.
Soundeissakin ollaan menty huonompaan suuntaan DAW:n täyteläisestä soundista. Hammondia on vähemmän ja se on monesti korvattu Moog-ulinalla. Boxin wahwah ja slide osuudet ovat mielestäni hirveitä. Thainin bassolinjat ovat sen sijaan levyn parasta antia.
Levy myi kuitenkin hyvin, joka on tyypillistä kun menestyneelle levylle (Demons and Wizards) ilmestyy seuraaja. Uriah Heep oli TMB:n julkaisemisen aikaan uransa huipulla, vaikka musiikillisesti oltiinkin jo lähdetty alaspäin.. Testaa: Sunrise