YES:

Voisitteko sitten siellä Lepakossa huitaista Lapsi-kappaleen kerran kun en oo sitä koskaan kuullut ja ette kuulemma keikkaile enää vähään aikaan
- Taidamma soittaa Yes - yhtyeen kappaleen 'Gates of delirium' koska et ole kuullut sitäkään.
(Kirjasta CMX encyclopedia Idiotica)

YES, 1969

Bill Bruford:drums, vibes. Tony Kaye:organ, piano. Peter Banks:guitar, vocals. Chris Squire:bass, vocals. Jon Anderson:lead singer and incidental percussion

1.BEYOND AND BEFORE (Squire&Bailey 4:50) 2.I SEE YOU (McGuinn & Crosby 6:33) 3.YESTERDAY AND TODAY (Anderson 2:37) 4.LOOKING AROUND (Anderson & Squire 3:49) 5.HAROLD LAND (Anderson, Squire & Bruford 5:26) 6.EVERY LITTLE THING (Lennon & McCartney 5:24) 7.SWEETNESS (Anderson, Squire, Bailey 4:19) 8.SURVIVAL (Anderson 6:01)

Yesin debyytti ei kuulosta aivan sellaiselta progeyessiltä joka on varmaan monelle tullut tutuksi. Kaksi tavaramerkkiä on kuitenkin jo kuultavissa:kiistattoman hyvä soittotaito ja hienot kolmiääniset stemmat. Muutenkin bändi kuulostaa todella tuoreelta ja kypsältä vaikkei biisienkirjoitustaito olekaan vielä aivan hioutunut. Musiikissa voi kuulla paljon vaikutteita mm. Beatlesiltä, ja HYVIN harva bändi pystyy esittämään näin hienoja stemmoja. Muuten musiikkia kai voisi luonnehtia jazzahtavaksi popiksi. Levyllä on kaksi coveria, Byrdsin "I See You" ja Beatlesin "Every Little Thing". Varsinkin ELT toimii komeasti, sovitusta on muokattu aika paljon sinfoniamaisempaan muotoon. Vaikka suurin osa biiseistä enteilee jo tulevaa progedinosaurusta, on mukana myös ihan tavallisia pop-kappaleita kuten Andersonin kaunis "Yesterday And Today". Kirjoitusvastuu näyttää olleen tuossa vaiheessa vielä paljolti Jon Andersonin harteilla
En tiedä paljonko levyn tekeminen on maksanut tai paljonko siihen on käytetty aikaa, mutta soundit ovat todella kirkkaat. Ehkä parassoundisin levy tuolta ajalta jonka tiedän. Chris Squiren vallankumouksellinen bassosoundi on jo tuossa vaiheessa muotoutunut. Squire oli ensimmäisiä basisteja (poislukien McCartney), joiden basso oli kaikkea muuta kuin taustainstrumentti. Soundi on aggressiivinen ja diskanttinen eikä jää taka-alalle. Asiaa auttaa myös se, että Squiren soitto on melko offensiivista. Myös Anderson tuttuine enkeliäänineen on jo varsin ammattitaitoisen kuuloinen. Bruford on vielä "kehittyvässä" vaiheessa mutta osoittaa jo olevansa varsin innovatiivinen rumpali.
Jos Yes edustaa sinulle progea kaikessa negatiivisessa mielessä, mutta pidät 60-luvun musiikista, testaa tämä levy! Levyltä löytyy nimittäin yllättävän suuri määrä hyviä melodioita. Testaa: Survival


TIME AND A WORD, 1970

Jon Anderson. Chris Squire. Tony Kaye. Bill Bruford. Peter Banks

1.NO OPPORTUNITY NECESSARY, NO EXPERIENCE REQUIRED (Richie Havens 4:47) 2.THEN (Anderson 5:42) 3.EVERYDAYS (Stephen Stills 6:06) 4.SWEET DREAMS (Anderson & David Foster 3:48) 5.THE PROPHET (Anderson & Squire 6:32) 6.CLEAR DAYS (Anderson 2:04) 7.ASTRAL TRAVELLER (Anderson 5:50) 8.TIME AND A WORD (Anderson & David Foster 4:31)

60- ja 70-lukujen vaihteessa moni bändi (mm. Deep Purple ja Uriah Heep) kokeili musiikkinsa toimivuutta orkesteroinnin kanssa. Myös Yes päätti jostain syystä kokeilla orkesterin kanssa äänittämistä. Luulisi että Yesin tapaiseen musiikkiin saattaisi sopiakin orkesterointi mutta ei ainakaan näin..ei ei ei. Nyt on yritetty haukata liian iso pala jotain. Orkesteroinnit kuulostavat melkein joka kohdassa jotenkin häiritseviltä ja sotkevat kappaleiden dynamiikkaa pahasti. On ilmeisesti yritetty saavuttaa jotain hienoa liian vähin eväin. Ja eivät levyn kappaleetkaan ole niin hyviä kuin debyytillä. Avausbiisi aloittaa kyllä levyn lupaavan mahtipontisesti, mutta ei kuulostakaan enää niin hyvältä kun kappale etenee. "Sweet Dreams" oli sinkkubiisi ja senkin aloitus kuulostaa hyvältä mutta aika pian tulee tunne että nyt on yritetty tekemällä tehdä sinkkuhitti. "Astral Traveller" on kaksijakoinen, Andersonin täysin yliefektoitu laulu häiritsee pahasti mutta toisaalta keskivaiheen instrumentaaliosa tarjoaa levyn parhaimpia hetkiä. Mielestäni ainoa kokonaisuutena toimiva kappale on albumin nimibiisi jossa on ihan oikea ja tarttuva kertosäe! Luit oikein, 70-luvun Yesillä oli siis ainakin yksi kertosäe! =)
Plussaa saa myös Kayen todella herkullinen Hammond-soundi joka on levyn hallitseva elementti Squiren todella ylösnostetun basson kanssa (siis jos orkesteri unohdetaan..). Levyn kannessa esiintyy jo uusi kitaristi Steve Howe joka ei kuitenkaan soita levyllä. Luultavasti Banksin rahkeet eivät riittäneet jatkaa lujaa kehittyvässä bändissä...mene ja tiedä. Andersonin sanoituksissa saa tässä vaiheessa vielä jotain tolkkua mutta maailmansyleilyteemat ovat jo esillä.
Levyn äänittäjänä toimi Eddie Offord josta myöhemmin tuli oikeastaan bändin ulkojäsen. Tätä levyä suosittelen Yes-faneille, vaikkakin nimibiisi on muillekin tutustumisen arvoinen. Testaa: Time And A Word


THE YES ALBUM, 1971

Jon Anderson:vocals/percussion. Chris Squire:bass guitar/vocals. Steve Howe:electric&acoustic guitars/vachalia/vocal. Tony Kaye:piano/organ/moog. Bill Bruford:drums/percussion

1.YOURS IS NO DISGRACE (Yes 9:41) 2.THE CLAP (Howe 3:17) 3.STARSHIP TROOPER: (9:26)a)Life Seeker (Anderson) b)Disillusion (Squire) c)Würm (Howe) 4.I'VE SEEN ALL GOOD PEOPLE:(6:56)a)Your Move (Anderson) b)All Good People (Squire) 5.A VENTURE (Anderson 3:16) 6.PERPETUAL CHANGE (Anderson/Squire 8:50)

Levy on nimetty niin osuvasti, että Yes taisi tietää jo levyä nimetessään tehneensä mestariteoksen. Tältä levyltä on todella vaikea löytää kritiikin kohdetta. Heti levyn aloittavalta raidalta löytyvät kaikki tuon ajan Yesin elementit parhaimmillaan. Soitto on todella virtuoosimaista kaikilta bändin yksiköiltä, mutta silti yhteensoitto on tiukkaa. Ja nyt ei puhuta pilityksestä vaan todella hyvin sävelletyistä kuvioista. On vaikeaa arvioida, mikä on ollut Howen merkitys näin huimaan tason parantamiseen, mutta Howe on todella monipuolinen ja kuitenkin persoonallinen kitaristi joka lisäksi osaa varioida soundiaan tilanteen mukaan. Kaye ei ole mikään vikkeläsormi, mutta hänen Hammondinsa tukee maukkaasti muiden soittoa. Levyllä kuullaan myös pianoa ja moogia, mutta pääinstrumentti on B3. Jos rummunsoittoa voi kutsua melodiseksi, niin Brufordin soitto on sitä! Harvan rumpalin voi sanoa soittavan (ainakin minun) korviahivelevästi. Squire jatkaa jo edellisillä levyillä kuultua vahvaa bassonsoittoa. Ja Anderson-Squire-Howe stemmat....
Levyn linjan rikkoo oikeastaan vaan "The Clap", jossa on Howe yksin akustisen kanssa livenä. Hienoa kitaransoittoa kuitenkin. "Starship Trooper" on vahvimpia Yes-biisejä kautta aikojen ja varsinkin c-osa on keikkojen herkkupala. "I've Seen All Good Peoplessa" kuullaan todella vahvoja stemmoja ja lämmintä tunnelmaa ilman turhia kikkailuja. "Venture" on ainoa "keskinkertaisempi" kappale josta ei jää hirveästi käteen. Levyn päättävä "Perpetual Change" loistaa varsinkin hyvällä miksauksella, jossa vasenta ja oikeaa kanavaa käytetään tehokkaasti hyväksi. Muutenkin levy soundaa niin hyvälle että jos itse tekisin levyä, niin tältä haluaisin sen kuulostavan. Tuotannosta vastaa yhtyeen lisäksi Eddie Offord, jonka kanssa yhteistyö on ollut ilmeisen hedelmällistä.
Mietin pitkään että miksi levystä jää aina "lämmin" olo. Progeahan on aina pidetty "kylmänä" musana. Tämä levy on kuitenkin poikkeus. Luulen että lämmöntunteen tuovat lämpimät soundit, Hammond ja erityisesti VAHVAT MELODIAT! Lisäksi välillä hengähdetään, eikä paineta koko ajan soittotaidon äärirajoilla. Andersonin lyriikat ovat kyllä aikamoista huttua ja taidettiin bändin musaa kutsua jossain vaiheessa "avaruusrockiksi". Mitä muuta voi sanoa? Tästä levystä tulee hyvä olo! Testaa: Starship Trooper
KLASSIKKO!

FRAGILE, 1972

Jon Anderson:Vocals. Bill Bruford:Drums, Percussion. Steve Howe: Electric and Acoustic Guitars, Vocals. Chris Squire:Bass Guitars, Vocals. Rick Wakeman:Organ, Grand Piano (Electric Piano and Harpsichord) Mellotron, Synthesizer.

1.ROUNDABOUT (Anderson&Howe 8:29) 2.CANS AND BRAHMS (Brahms, Arranged by Wakeman 1:35) 3.WE HAVE HEAVEN (Anderson 1:30) 4.SOUTH SIDE OF THE SKY (Anderson&Squire 8:04) 5.FIVE PER CENT FOR NOTHING (Bruford 0:35) 6.LONG DISTANCE RUNAROUND (Anderson 3:33) 7.THE FISH (SHINDLERIA PRAEMATURUS) (Squire 2:35) 8.MOOD FOR A DAY (Howe 2:57) 9.HEART OF THE SUNRISE (Anderson,Squire&Bruford 10:34)

Fragilella Yesillä on sen kaikkien aikojen paras kokoonpano. Kaye lähti Tony Banksin bändiin syystä jota en tiedä. Tilalle tuli kosketinvelho Wakeman joka tuolloin kamppaili universumin nopeimman kosketintiluttajan tittelistä ELPin Keith Emersonin kanssa. Muutoksella oli suuri merkitys Yesin perussoundiin. Kaye suosi Hammondia ja käytti satunnaisesti esim. moogia. Wakeman taas raahasi mukanaan valtavaa kosketinarsenaalia joka vei tilaa (lähes) Tavastian lavan verran. Fragile äänitettiin todella nopeasti ja huhut kertovat että syynä olisivat olleet Wakemanin maksamattomat laskut uusista "leluista". Oli syy mikä tahansa niin nopea äänittäminen toimii ainakin tämän levyn perusteella. Levyn rakenne on tosin hieman rikkonainen, "varsinaisia" kappaleita on neljä ja loput viisi ovat kunkin jäsenen soolosuorituksia.
Levyn avaava "Roundabout" oli yksi harvoista 70-luvun progehiteistä. Se siis menestyi sinkkuna ja soi radiossa. Progen kultakautenahan albumit kyllä myivät miljoonia, mutta ei musiikki juuri radiossa soinut. "Roundaboutissa" kiteytyykin kaikki Yesin parhaat puolet: upeat stemmat, Squiren aggressiivinen basso, Wakemanin ja Howen toimivat fillit ja soolot ja Brufordin innovatiivinen lähestymistapa rumpuihin. Myös "South Side of the Sky" tarjoaa hienoa hetkiä varsinkin keskivaiheilla Wakemanin flyygelin ja sitä seuraavien melodisten stemmojen muodossa. "Long Distance Runaround" on melodinen voimakkaan bassokuvion ajama biisi ja "Heart of the Sunrisea" kuvaa hyvin erään ystäväni (ei progemiehiä!) lausahdus: "onks tää joku musikaali?". Soolo-osuuksissa Wakeman varioi Brahmsin 4. sinfoniaa ja Anderson laittaa peliin ihan mukavaa Accapella-laulua. Brufordin "sooloa" ("Five Per Cent For Nothing") voisi eräästä näkökulmasta joku kutsua progen syvimmäksi olemukseksi ;). Howen "Mood for A Day" osoittaa että mies on kaikkein parhaimmillaan akustisen kanssa. Paras soolo on Squiren "The Fish", jossa kaikki (niitä on paljon!) melodiat on soitettu bassoilla. Ei heti uskoisi.
Yleinen äänityksen taso on, kuten Yesillä aikasemminkin, hyvää. Tosin esim. flyygeli kuulostaa "South Sidessä" melko ponnettomalta. Hienosta instrumentista olisi varmasti saanut enemmän irti. Levyn tunnelma on kylmempi kuin The Yes Albumilla ja suuri syy löytyy juuri koskettimista. Wakeman kyllä käyttää vähän Hammondiakin esim. "Roundaboutissa", mutta soundi ei ole läheskään yhtä murea kuin Kayella. Tuon ajan analogisynat sopivat erinomaisesti Yesin musiikkiin ja ovat paljon inhimillisen kuuloisempia kuin nykyiset digitaalivehkeet, mutta silti tällä levyllä kaipaan Kayen Hammondia. Tokihan Wakeman on teknisesti aivan eri tasolla ja pystyy loihtimaan koskettimista melkein mitä vaan.
Tätä levyä on monessa yhteydessä kutsuttu kaikkien aikojen parhaaksi progelevyksi ja kyllähän Yes on levyllä elämänsä vedossa ja kaikki on kohdallaan. Levyn kansissa ovat esillä myös ensimmäistä kertaa Yesin yhdeksi tavaramerkiksi muodostuneet Roger Deanin hienot grafiikat. Tätä levyä tuskin voi kukaan progefani sivuuttaa. Vaikkakin moitin levyä kylmyydestä niin kyllä levyllä on niin paljon ansioita kaikilla saroilla, että klassikkohan tämä on. Testaa: Roundabout
KLASSIKKO!

CLOSE TO THE EDGE, 1972

Jon Anderson:vocals. Bill Bruford:percussion. Steve Howe:guitars, vocals. Chris Squire:bass, vocals. Rick Wakeman:keyboards.

1.CLOSE TO THE EDGE: I.The Solid Time Of Change II.Total Mass Retain III.I Get Up I Get Down IV.Seasons Of Man (Yes, 18:50) 2.AND YOU AND I: I.Cord Of Life II.Eclipse III.The Preacher The Teacher IV.Acopalypse (Anderson/Bruford-Howe-Squire 10:09) 3.SIBERIAN KHATRU (Anderson/Howe-Wakeman 8:57)

Vain alle vuosi Fragilen ilmestymisen jälkeen Yes julkaisi levyn jota itse pidän Yesin uran huipentumana. Kappaleiden pituudet ovat kasvaneet ja ne on jaettu useisiin osiin. Levyllä onkin vain kolme kappaletta mutta ne kaikki kuuluvat vieläkin Yesin livesettiin. Jo kappaleiden pituuksista saattaa päätellä, että nyt ollaan menty mahtipontisempaan, jopa sinfoniamaiseen suuntaan. Tästä syystä kaikki eivät enää sulattaneetkaan levyä vaikka mielestäni se on kuitenkin melko kuuntelijaystävällinen.
Alkuperäisen vinyylin ensimmäisen puolen täyttänyt nimikappale perustuu Hermann Hessen kirjaan. Andersonin sanoitukset ovat kylläkin aika "kosmisia", ne koostuvat lähinnä metaforista ja sanoilla maalailusta. Biisi alkaa veden lorinalla ja lintujen laululla ja pian hypätään äkkiseltään melko anarkistiselta kuulostavaan osaa jota dominoi Howen poikkoileva kitara. Alkusäikäytyksen jälkeen päästään kappaleen mieleenpainuvaan teemaan. Lauluosuuden sovitus osoittaa mielestäni todella suurta mielikuvista. Wakeman, Howe ja Squire soittavat tavallaan "omiaan" mutta silti kokonaisuutena soitto kuulostaa todella hyvältä. Varsinkin Wakeman ja Howe vaihtavat jatkuvasti soitinta ja soundia. Noin ajasta 8:30 alkaa koko levyn hienoin osa: "I Get Up, I Get Down". Ensin luodaan mielikuvia pelkästään soittimista lähtevistä yksittäisistä äänistä ja pikkuhiljaa siirrytään komeaan lauluosaan jossa Howe ja Squire säestävät äänillään Andersonia. Viimeistään siinä vaiheessa kun Wakeman iskee kirkkourut peliin niin kylmät väreet valtaavat kehon. Tämä kohta aiheuttaa ainakin minussa sellaisia tuntemuksia mitä musiikista parhaimmillaan voi saada. Ja hyvän olon tunne saa jatkoa Hammond-soolon muodossa. Tämä oli poikkeuksellisen pitkä selitys vain yhdestä kappaleesta mutta "Close To The Edge" on hienoimpia tuntemiani biisejä mukaanlukien kaiken musiikin!
"And You And I" on levyn "helpoin" biisi jossa Howe tarjoilee parasta osaamistaan akustisen kanssa. Myös Wakeman loihtii jälleen hienoja ääniä ja sointuja kosketinarsenaalistaan. "Siberian Khatru" on menevämpi biisi, joka starttaa Howen todella toimivalla kitarariffillä. Vaikka biisi sisältää paljon osia ja sooloja, kappaleen rakenne pysyy hyvin kasassa.
CTTE on Wakemanin paras Yes-suoritus ja monet levyn tunnelmat syntyvät juuri Wakemanin käsistä. Myös Howe osoittaa levyllä monipuolisuutensa. Anderson heittää peliin elämänsä parhaimmat laulumelodiat. Anderson ei muuten laula falsetilla vaan ääni on oikeasti niin korkea! Bruford oli ilmoittanut jo ennen levyn äänittämistä lähtönsä King Crimsoniin mutta minun korvani eivät ainakaan erota vaikutusta soittoon. Levyllä on paljon klassisen musiikin elementtejä ja ne yhdistettynä kauttaaltaan hienoihin sävellyksiin ja sovituksiin muodostavat Yesin parhaan kokonaisuuden.
Kuten Fragile, tämäkin levy kuuluu ehdottomasti jokaisen progesta tai Yesistä kiinnostuneen levyhyllyyn. Yhteistyö Eddie Offordin kanssa on ollut jo niin tiivistä, että Offordin kuva sisäkannessa on muiden bändiläisten kuvien joukossa aivan kuin Offord olisi Yesin tasavertainen jäsen. Testaa:Siberian Khatru
KLASSIKKO!

TALES FROM TOPOGRAPHIC OCEANS, 1974

Jon Anderson. Steve Howe. Chris Squire. Rick Wakeman. Alan White.

ONE:1.THE REVEALING SCIENCE OF GOD Dance of the Dawn (20:27) 2.THE REMEMBERING High the Memory (20:38)
TWO:3.'THE ANCIENT' Giants Under the Sun (18:34) 4.RITUAL Nous Sommes Du Soleil (21:35) Words by Anderson-Howe Music by YES

Tässä vaiheessa Yesin suhteellisuudentaju petti jossain määrin. Uusi julkaisu oli tupla-albumi, joka sisälsi vain neljä biisiä. Levy on tietenkin teema-albumi ja perustuu Hindujen kirjoituksiin. Sanoituksissa haikaillaan mm. muinaisten kulttuurien perään, mutta jälleen täysin käsittämättömiä metaforiakin löytyy. Kuten arvata saattaa, niin musiikki on aika korkealentoista, jos sana nyt on edes tilanteeseen osuva. Bruford on jättänyt bändin ja tilalle on tullut sessiomusiikkona ja mm. Lennonin kanssa töitä tehnyt Alan White. Ihan kelpo rumpalihan mies on, mutta täysin mielikuvitukseton verrattuna Brufordiin.
Avausbiisi toimii vielä ihan kohtalaisesti ja tarjoaa oikein hienojakin hetkiä, mutta muut 3 biisiä ovat enemmän tai vähemmän tuskallista kuultavaa. Koko levyn yksi perusongelma on keskitempoisuus. Toinen ongelma on biisien kantavan rakenteen täydellinen puuttuminen. Melodioita ja ideoita levyllä riittää, mutta mitään hyvää ei puolta minuuttia kauempaa toisteta kun kohkataan jo vauhdilla seuraavaan osaan. On siis yritetty mahduttaa mahdollisimman paljon osia biiseihin välittämättä kokonaisuuden toimivuudesta. Ihan kelpo levy olisi saatu jos olisi tiivistetty yhteen levyyn ja jalostettu parhaat ideat, mutta ei. Levyä pidettiin ilmestyessään todella hienona ja Yesin kehuttiin vieneen musiikin aivan uudelle tasolle. Progeinnostuksen haivuttua tämä levy on ollut monien progevihaajien hampaissa, ja olen nähnyt monissa lehdissä TFTO:n kaikkien aikojen huonoin albumi- listalla. Levyllä on hetkensä, mutta ei todellakaan ole Yesin parhaita töitä.
Soundit ovat Yesille tutusti viimeisen päälle hiottu ja erityisesti rummuissa on välillä mukavaa tanakkuutta. Wakeman on levyllä paljon pienemmässä roolissa kuin CTTE:llä, ja tämä johtikin miehen turhautumiseen. Squiren basso ei ole niin hallitsevassa roolissa kuin aiemmilla levyillä. Päähuomion vie Howe, jolla on ties kuinka monta soitinta ja soundia tällä levyllä. Kakkoslevyllä on pitkiä pätkiä vain pelkkiä kolinoita ja Howen suoraan sanottuna hirveän kuuloista kitaran ulinaa. Saman tyyppistä, mitä Steve Hackett harrasti välillä noihin aikoihin. En tiedä kumpi on vaikutteen ottaja ja -antaja.
Jos pidät bileet ja joku pyytää hyvää bilemusaa, niin laita TFTO:n kakkoslevy soimaan. Ihmisten ilmeet ovat varmasti kokeilemisen arvoiset... Testaa:The Revealing Science Of God


RELAYER, 1974

Steve Howe. Alan White. Chris Squire. Jon Anderson. Patrick Moraz.

1.THE GATES OF DELIRIUM (21:55) 2.SOUND CHASER (9:25) 3.TO BE OVER (9:08) (Anderson, Howe, Moraz, Squire and White)

Massiivisen TFTO:n julkaisusta oli kulunut vain alle vuosi kun seuraava Yes-albumi, Relayer ilmestyi. Miehistössä on jälleen tapahtunut muutos, turhautuneen Wakemanin tilalle on tullut Patrick Moraz. Relayerissä tekninen soittaminen on viety Yesin levyistä kaikkein pisimmälle, varsinkin kaksi ekaa biisiä ovat jatkuvaa tahdin ja tempon vaihtelua ja sooloilua. Tottumattoman (ja ehkä tottuneenkin..) korvaan tällaisen musiikin kuuntelu voi olla melkoista tuskaa. Eräs naisihminen ilmaisikin tästä levystä seuraavasti:"tämä ei ole musiikkia! tässä on vain toisiinsa liittymättömiä ääniä". Kommentti on helppo ymmärtää "helppoon" musiikkiin tottuneen ihmisen suusta. Relayer vaatii nimittäin progefaniltakin paneutumista. Relayer on levy johon täytyy keskittyä ja kuunnella monta kertaa. Ja todellakin, useamman kuuntelun jälkeen levyltä alkaa nousta ihan mukavia koukkuja. TFTO:n pahimmat ongelmat, jatkuva keskitempoisuus ja kappaleiden rakenne eivät vaivaa tällä levyllä. Biisit pysyvät selvästi paremmin kasassa. Silti suhteellisuudentajua ja itsekritiikkiä Yesiltä on tuskin löytynyt tätäkään levyä tehdessä, välillä nimittäin uidaan melkoisessa sekasorron meressä.
Pahimpana "syntipukkina" tällä levyllä on Steve Howe, joka ilmiselvästikään ei ole noihin aikoihin tajunnut mitä tarkoittaa kurinalainen soittaminen. Mies ei pysy ollenkaan ruodussa vaan on jatkuvasti "irti". Moraz ei ole Wakemanin veroinen ja suosii varsin kalseita syntikkasoundeja. Silti muutaman ihan mukavat "progetilutukset" mies kyllä saa aikaan. Soundit ovat tällä levyllä huonot, joka on Yesille poikkeuksellista. Howen kitara on raastavan diskanttinen ja koko äänikuva on yläkeskiääni-diskanttipainotteinen. "To Be Overissa" on aivan käsittämätön virvelisoundi joka kuulostaa lähinnä 80-luvun tietokonepelien rummulta. Äänitykset on tehty Eddie Offordin siirrettävällä laitteistolla, eli "oikeassa" studiossa ei olla oltu.
"The Gates Of Deliriumin" teksti perustuu Sotaan ja Rauhaan. Biisi on vieläkin keikkasetissä. Yes-klassikoksi en biisiä nostaisi, mutta loppujen lopuksi ihan ok biisi, osia riittää... "Sound Chaser" on oikeastaan vastakohta kuuntelijaystävälliselle biisille, mutta teknisestä progesta kiinnostuneet saavat varmasti siitä irti jotain. "To Be Over" on hitaampi ja helpompi kuin kaksi muuta biisiä. Hyvien melodioiden luonti tuntuu kuitenkin olevan paljon vaikeampaa kun vielä CTTE:llä.
Itse olen useiden kuuntelujen jälkeen oppinut levystä nauttimaan, mutta levy ON vaikea. Yes-fanit ja hc-progeilijat luultavasti pitävät levystä. "Normaalimman" musiikin ystävät luultavasti pitävät levyä käsittämättömänä sekoiluna komeista kansista huolimatta. Testaa: The Gates Of Delirium


GOING FOR THE ONE, 1977

Jon Anderson. Steve Howe. Chris Squire. Rick Wakeman. Alan White.

1.GOING FOR THE ONE (Anderson) 2.TURN OF THE CENTURY (Anderson/Howe/White) 3.PARALLELS (Squire) 4.WONDEROUS STORIES (Anderson) 5.AWAKEN (Anderson/Howe)

Pitkän kiertueen ja sooloprojektien jälkeen Yes suunnitteli uuden albumin äänittämistä 1976. Tässä vaiheessa sukset menivät kuitenkin ristiin kosketinsoittaja Morazin kanssa. Wakemania kosiskeltiin sessiomuusikoksi, mutta kuultuaan Andersonin uusia kappaleita, Wakeman päätti palata Yesiin täysivaltaiseksi jäseneksi. Wakeman oli kerännyt mainetta soolourallaan, ja paluu Yesiin pääsikin lehtiotsikoihin.
Levy alkaa pelottavasti rockabilly henkisellä slide-kitaralla. Onneksi intron jälkeen tunnistaa tutun Yes-soundin. "Going For The One" on yllättävän pirteä monimutkaisesti soitettu pop-biisi, jossa on ihan kunnollinen kertosäekin. "Turn Of The Century" on turha balladi, joita myöhemmillä Yes-levyillä on aivan liikaa. Kappale on hyvä esimerkki myöhäisemmän Yessin näennäismelodisesta musiikista. Kappaleessa on kyllä melodiaa, mutta se on jotenkin itsetarkoituksellista, eikä jää millään tapaa mieleen. Loppupuolella tosin on Yesmaista julhyyttä. "Parallels" taas koettelee hyvän maun rajoja. Wakeman komppaa Squiren sinänsä hyvää bassokuviota kirkkouruilla! Absurdeinta on kirkkourkusoolo, jonka taustalla on discoon viittavaa bassokomppi. "Wonderous Stories" oli Yessin suurin hitti siihen mennessä, mikä on jotenkin kummallista, koska mielestäni biisissä ei ole mitään hittibiisille tyypillisiä aineksia. Ihan kelpo balladi kuitenkin. "Awaken" on levyn ainoa biisi, joka olisi voinut olla aiemmilla levyillä. Useat maalailevat osat ja progressiivisuus toimii hienosti.
Soundit ovat samantyyppiset kuin Relayerillä, eli liian diskanttiset. Howen kaiutettu diskanttinen sähkökitara tuntuu olevan välillä väärään aikaan äänessä. Wakeman osuus ei mielestäni ole läheskään yhtä merkittävä kuin esim. Edgellä. Tosin "Awakenissa" Wakemankin loistaa. Laulu ja stemmat ovat, kuten kaikilla Yes-levyillä, hienoja. Sanoitukset ovat niitä samoja käsittämättömän kosmisia juttuja kuin kaikilla aikaisemmillakin levyillä.
Levyn kansi ei tällä kertaa olekaan Roger Deanin tekemä Deanin ja Andersonin ajauduttua kiistaan kannen teemasta. Kannen tekikin trendikäs Hipnogsis. Aikaisempia vähemmän miellyttävä kansi kuvaa valitettavasti myös levyn sisältöä. Karu tosiasia tässä vaiheessa oli, että Yesin paras terä studiossa oli kadonnut lopullisesti. Punkin ja reggaen aikakautena Going For The One ostettiin kuitenkin listojen kärkeen, mihin en suoraa selitystä löydä. "Wonderous Stories" ja "Awaken" ovat toki Yes-kokoelmien ja keikkaohjelmiston vakiokalustoa, ja levyn nimibiisikin menestyi sinkkuna. 70-luvun alussa luotu fanipohja, pidempi levytystauko ja Wakemanin paluu olivat ehkä muita osatekijöitä.
Going For The One on selvästi popimpi kuin edelliset Yes-albumit, mutta klassisia Yes-elementtejä on vielä kuultavissa. Kolme hyvää biisiä viidestä riittää kuitenki pitämään kokonaisarvosanan siedettävällä tasolla, vaikka neljässä biisissä viidestä on huonojakin hetkiä. Testaa: Awaken